Presidentti Timo Eskon avauspuheenvuoro Lakimiespäivässä 6.10.2017: Suomalaisen oikeuselämän murros 1970-luvulla

Herra puheenjohtaja, herra ministeri,

Arvoisat kutsuvieraat, hyvät naiset ja herrat,

Kun suomalaisen oikeuselämän kehityksen kuvaaminen vajaassa puolessa tunnissa valtion 100-vuotisen itsenäisyyden ajalta osoittautui mahdottomaksi tehtäväksi, piti aihetta rajata yhteen vuosikymmeneen: 1970-lukuun. Aivan ehdoton tämä rajaus ei ole, vaan tarkoitukseni on soveltaa sitä samaan tapaan joustavasti kuin niin sanotun pidennetyn1800-luvun tutkijat tekevät: tuo ajanjaksohan alkaa Ranskan vallankumouksesta ja päättyy ensimmäiseen maailmansotaan.

Tarkastelen ensi sijassa oikeudenkäyntiin liittyviä kysymyksiä, oikeuslaitoksen vaatimia rakenteita ja työvälineitä sekä taloudellisia resursseja. Keskityn etupäässä yleisiin tuomioistuimiin. Kuitenkin myös hallinto-oikeuspuolella tapahtui merkittävää edistystä. Vuonna 1974 lääninoikeuksien ratkaisutoiminta eriytettiin lääninhallinnosta ja lääninoikeudet vahvistettiin tuomioistuimiksi. Lopullinen askel otettiin kuitenkin vasta vuonna 1989, jolloin lääninoikeudet irrotettiin lopullisesti lääninhallitusten yhteydestä.

Tauno Tirkkosen teokseen Suomen siviiliprosessioikeus I sisältyy alan historiallinen katsaus. Se on kutakuinkin sama teoksen ensimmäisessä painoksessa vuodelta 1961 sekä toisessa, uudistetussa painoksessa, jonka esipuhe on päivätty marraskuussa 1973. Katsaus todistaa paikalleen jähmettyneestä maailmasta: "Vasta itsenäisyyden aikana on oikeudenkäymiskaareen rakentuvaan vanhentuneeseen prosessimenettelyyn tehty eräitä sellaista osittaisparannuksia, joilla on ollut suurempi kantavuus". Tärkeimpänä esimerkkinä Tirkkonen mainitsee todistuslainsäädännön uudistamisen vuonna 1948.

Kehityksen pysähtymisen syyksi ei voida sanoa, ettei asiantilan muuttamiseksi ollut käytettävissä huolellisesti mietittyjä keinoja. Hyvä kokoelma sellaisia sisältyi varsinkin vuodelta 1901 olevaan Wreden komitean mietintöön oikeudenkäymislaitoksen uudistamisesta. Mutta kuten tunnettua, esimerkiksi Wreden komitean ehdotus välittömästä ja suullisesta oikeudenkäynnistäkin toteutui vasta noin 90 vuoden jälkeen komiteanmietinnön julkaisemisesta.

Vanhat rakenteet istuivat lujassa. Yleisenä alioikeutena toimi maaseudulla kihlakunnanoikeus ja ns. vanhoissa kaupungeissa, jotka oli perustettu ennen vuotta 1958, raastuvanoikeus. Vuoden 1958 jälkeen perustetuissa kaupungeissa alioikeuden nimi oli maaseudun tapaan kihlakunnanoikeus. Maaliskuussa 1957 annetusta kihlakunnanoikeuksien nimiä ja käräjäkuntien nimiä koskevasta valtioneuvoston päätöksestä N:o 127/1957 ilmenee, että maassa oli tuolloin 70 tuomiokuntaa ja 190 kihlakunnanoikeutta, joiden tuomiopiirinä oli useamman kunnan muodostama käräjäkunta. Niin sanottuja vanhoja kaupunkeja, joilla oli oma raastuvanoikeutensa, oli tuolloin 35.

Kaikkiaan kihlakunnanoikeuksia ja raastuvanoikeuksia oli siis 1960-luvulle tultaessa 225. Kihlakunnanoikeus saattoi kuitenkin olla vain istuntopaikka, jonne tuomari notaareineen matkusti tuomiokunnasta käräjiä pitämään. Käräjäkunnalla oli kuitenkin oma lautakuntansa. Vuonna 1970 Suomessa oli vielä 73 tuomiokuntaa ja niissä yhteensä 158 käräjäkuntaa.

Myös lainkäytön ulkonaiset puitteet olivat pitkään olleet vanhakantaisella tasolla. Varsinaiset käräjätalot, oikeuspalatseista puhumattakaan olivat harvinaisuuksia. Vaasan ja Turun hovioikeuksien käytössä oli kyllä 1800-luvulla valmistuneet rakennukset, joita saattoi palatsiksikin sanoa. Samaan luokkaan kuului vanhan Viipurin hovioikeuden saama kiinteistö. Palatsiksi voi myös sanoa korkeimman oikeuden käyttöön 1930-luvun alussa saatua, Helsingin kauppatorin reunalla sijaitsevaa rakennusta. Se on kuitenkin alun perin ollut yksityisresidenssi.

Tuomiokuntien käräjätilat olivat usein kunnantalolla tai muussa kunnan hallintoa palvelevassa rakennuksessa taikka sitten erilaissa vuokratiloissa. Kaupunkien raastuvanoikeuksilla oli kyllä yleensä tilat kaupungintalon suojissa. Vielä 1970-luvun alussa oli voimassa tuomiokuntien kanslia- ja käräjähuoneistoista annettu vuoden 1956 asetus (289/1956), jonka 3 §:ssä säädettiin muun muassa seuraava:

Käräjähuoneistoon kuuluu riittävän avara istuntohuone, odotustila käräjäyleisölle sekä huone oikeudessa esiintyville asianajajille ja tarvittaessa myös viralliselle syyttäjälle. Milloin käräjähuoneisto ei ole tuomiokunnankanslian yhteydessä, on käräjähuoneistossa varattava huone oikeuden puheenjohtajalle ja toinen hänen apulaisilleen, jollei näitä huoneita paikalliset olosuhteet huomioon ottaen katsota tarpeettomiksi.

Wreden komitean mietinnön liitteisiin kuului kyllä käräjätilojen mallipiirustuksia, luettelo olemassa olevista käräjätaloista sekä kustannusarviot uusista tarvittavista tiloista. Näitäkään osin mietintöä ei lähdetty toteuttamaan. 1970-luvulle tultaessa oli selvää, että asiaan piti saada korjaus.

Konttoritekniikan alalla oli jo 1970-luvulle tultaessa lähtenyt liikkeelle kehitys, joka seuraavina vuosina kiihtyi voimakkaasti. Sähkökirjoituskoneet olivat yleistyneet 1960-luvulla ja IBM:n pallokirjoituskone tuli markkinoille 1961. Tekstinkäsittelylaitteita oli käytettävissä jo 1970-luvulla ja IBM:n ensimmäinen PC julkaistiin vuonna 1981. Paitsi että kirjoitetun tekstin valmistaminen koki vallankumouksen, yhtä merkittäviä muutoksia koettiin valmiin tekstin kopioinnissa. Kalkkeeripaperit jäivät vähitellen historiaan 1960-luvun lopulla, ja tilalle tuli vähäksi aikaa niin sanotuille vahapapereille perustuva monistus. Xeroxin 1960-luvulla markkinoille tuoma valokopiokonejärjestelmä otettiin meillä laajemmin käyttöön 1970-luvun lopulla.

Uusi tekniikka tarjosi erinomaiset välineet tuomioistuintyön kehittämiseen ja tehostamiseen teknisesti, mutta se oli merkittävä avain myös ratkaisutoiminnan sisällölliseen kehittämiseen. Jo siirtyminen itsekirjoitetun aineiston monistamisesta kopiointiin, jonka kohteena saattoi olla mikä asiakirja tahansa, paransi ratkaisevasti oikeudenkäyntiaineiston hallintaa ja jakelua.

Uuden tekniikan käyttöönotto tuomioistuimissa edellytti kuitenkin merkittäviä investointeja. Niitä ajatellen sporttelituomiokuntien mahdollisuudet ja halukkuus olivat varsin rajalliset. Tuomiokunnat rahoittivat itse omat kulunsa. Kihlakunnantuomari oli oikeutettu sportteleihin, joilla hän ylläpiti tuomiokunnan ja maksoi myös henkilökunnan palkat ja toimitilavuokrat. Sporttelipalkkausjärjestelmän arvioitiin aiheuttavan merkittäviä esteitä oikeudenkäyntilaitoksen ja oikeudenkäyntimenettelyn uudistuksille, kuten Lakimiesuutisten artikkelissa "Kihlakunnantuomarit kokonaispalkalle – muuten budjetti polkee paikallaan" vuodelta 1970 todettiin. Mitä budjetin paikallaan polkemiseen tulee, voi panna merkille, että ministeriön lainsäädäntöosastoon kyllä perustettiin 6 uutta virkaa, niistä kaksi apulaisosastopäällikön virkoja.

Tuomiokuntien siirtyminen sporttelijärjestelmästä kokonaispalkkaukseen alkoi vuonna 1972 päättyäkseen vuonna 1984. Vuonna 1978 valtiollistettiin niin sanottujen vanhojen kaupunkien raastuvanoikeudet.

Kokonaispalkkaukseen siirtymisestä on kertynyt eräitä henkilökohtaisiakin ruohonjuuritason kokemuksia. Eräästä sellaisesta kertoi vasta eläkkeelle jäänyt oikeusministeriön oikeushallinto-osaston apulaisosastopäällikkö Heikki Liljeroos, joka suoritti tuomioistuinharjoittelua 1970-luvulla Tuusulassa. "Oli se iso juttu. Sinä päivänä aamulla tuli ovesta sisään kaksi uutta käräjätuomaria, ja kanslian aukioloajat käsittivät joka arkipäivän koko virka-ajan." Mainittakoon, että käräjätuomarin virat olivat yksi 1970-luvun uudistuksista.

Uudistusten edellyttämät kehitystoimet ja niiden hinta alkoivat ainakin jonkinlaisella tarkkuudella olla tiedossa 1970-luvun alussa. Suomen Kihlakunnantuomarien Yhdistys r.y. päätti toimeenpanna tutkimuksen niistä kustannuksista, jotka valtiolle aiheutuisivat kokonaispalkkiojärjestelmään siirtymisestä. Selvitystä ryhtyi oikeusministeriössä laatimaan Martti Leistén, sittemmin Rovaniemen hovioikeuden presidentti. Kun vastaava kokonaispalkkausuudistus oli Ruotsissa tehty jo 1940-luvulla, Leistén teki tutkimusmatkan neljään tuomiokuntaan Ruotsissa. Lisäksi hän sai "arvokkaita tietoja ja materiaalia" Ruotsin oikeusministeriöstä sekä Svean ja Sundsvallin hovioikeuksista. "Työskentelyolosuhteita Ruotsissa on pidettävä lähes ihanteellisina niin tilojen kuin henkilökunnan määränkin suhteen", hehkutti Leistén.

Matkalta saamansa kokemuksen pohjalta Leistén laati kihlakunnantuomareille kyselylomakkeen, joka käsitti pyynnön selvittää muun muassa työmäärää sekä olemassa olevia sekä tarvittavia työtiloja ja teknillisiä apuvälineitä. Viimeksi mainittuihin kuuluivat esimerkiksi kirjoituskoneet (sähkö/tav,), monistuskoneet, nauhurit, puhelimet ja pikapuhelimet sekä kovaäänislaitteet yleisön kutsumista varten. Valitettavasti en ole saanut tietooni, millaisia vastauksia Leistén kyselyynsä mahdollisesti sai ja millaisen kustannusyhteenvedon hän niitten pohjalta teki.

Oikeusministeriön julkaisusta Yleiset tuomioistuimet ja maistraatit on luettavissa, että vuonna 1980 oli kihlakunnanoikeuksia enää 71, niistä kokonaispalkkaustuomiokunnissa 54 ja sporttelituomiokunnissa 17.

Alioikeusverkoston muotoutuessa uudelleen ryhdyttiin 1970-luvulta alkaen laajamittaiseen työhön ajan tasalla olevien oikeustalojen saamiseksi maahan. Mistään palatseista ei edelleenkään ollut kysymys, vaan uudet oikeustalot olivat virastotaloja. Virastotalon tuomioistuimessa ei ollut tärkeää arvovallan korostaminen rakennustaiteen keinoin, vaan etusijalle asetettiin tilojen toiminnallinen rationaalisuus käytännön oikeudenhoidossa.

Rakennushallituksen pääjohtaja Kalevi Sassi kirjoitti asiasta Lakimiesuutisiin vuonna 1982:

Oikeuslaitoksen tilat sijoitetaan yleensä valtion virastotaloon. Erityistapauksissa, milloin tarvittavien tilojen määrä on suuri, rakennutetaan erillinen oikeustalo. - Virastotalo käsittää valtion eri hallinnonaloja varten tavanomaisia toimistotiloja, joten oikeuslaitoksen tilat eivät rakennuskokonaisuudesta erotu "julkisen vallan sympooleina".

Lainauksen viimeinen sana oli todella "sympooleina" niin että kirjoitusasuun kuului kova p ja kaksi o-kirjainta. Kenties kirjoitustapa kuvasti kirjoittajan asennetta julkisen vallan symboleita kohtaan.

Valtiovarainministeriön vuonna 1977 asettaman tilatyöryhmän raportissa oikeuslaitosyksiköt asetettiin kiireellisyysjärjestykseen seuraavasti: Pori, Helsinki, Jyväskylä, Iisalmi, Raahe, Savonlinna, Kemi ja Oulu. Tampereen ja Lahden oikeustalohankkeet saatiin liikkeelle voimakkaan paikallisen aloitteellisuuden turvin.

Poliisin ja käräjäoikeuden toimitilat sijoitettiin usein samaan rakennukseen. Eräänlaisen tilankäytön ennätyksen sai nimiinsä Joensuun uusi poliisi- ja oikeustalo: saman katon alle oli sijoitettu neljän tuomioistuimen, syyttäjäviranomaisten ja poliisin toimitilat. Ne äänet, jotka 1970-luvulla korostivat tuomioistuinten riippumattomuutta myös toimitilojen suunnittelussa, olivat vielä suhteellisen heikot. "Tuomioistuin ei voi olla poliisin kylkiäinen" -tyyppiset kannanotot ovat yleistyneet vasta myöhempinä vuosina.

Tuomioistuinten toimitilojen rakentamisen korkeasuhdanne ei rajoittunut vain alioikeustasoon. Itä-Suomen hovioikeus oli muuttanut lokakuun alussa 1968 uuteen oikeustaloon Puistokadun ja Minna Canthin kadun kulmassa. Eduskunta perusti kaksi nuorinta hovioikeutta, Kouvolan ja Rovaniemen hovioikeudet, 14.4.1976 annetulla lailla. Kouvola aloitti toimintansa 1.5.1978 ja Rovaniemi vuotta myöhemmin. Tämäkään ei tuntunut riittävältä: vielä vuonna 1984 Lakimiesuutiset otsikoi: "Muutoksenhaku lisääntyi – hovioikeudet työpaineessa".

Lähes 20 vuodeksi venähtäneen odotusajan jälkeen kumpikin hovioikeus sai arvokkaat uudet toimitilat, Kouvola 1996 ja Rovaniemi 1995. Helsingin hovioikeus sai uudet toimitilat Itä-Pasilaan vuonna 1983. Arkkitehdit Kai Lohman ja Esko Kahri kertoivat suunnittelussa pyrityn arvokkuuteen niin pitkälle kuin mahdollista. "Hovioikeuden suurimmat huoneet ylittävät normaalin valtion standarditason", kertoi Kahri lehtihaastattelussa.

Myös korkein oikeus sai lisätilaa ja sen vanhoja toimitiloja uudistettiin 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Tilanne ennen remonttia oli ollut peräti surkea: "Yhden hengen huoneissa on työskennellyt jopa viisikin esittelijää. Pahimpina aikoina on jouduttu sijoittamaan työpöytiä käytävälle. Korkeimman oikeuden jäsenille ei työhuoneita ole voitu osoittaa lainkaan." Remontin myötä päästiin tilanteeseen, jossa jokaiselle korkeimman oikeuden työntekijällä oli oma työhuone. - Niin kuin läsnä olevat hyvin tietävät, nykyiset tilankäytön standardit osoittavat kokonaan toisenlaiseen suuntaan.

Konttoritekniikan voimakas kehitys ja toimitilojen monipuolinen uudistaminen antoivat mahdollisuudet aikaisempaa paljon parempaan tuomioistuintyöskentelyyn. Monet tuomarit olivat oma-aloitteisia, ja hankkivat esimerkiksi ensimmäisiä tietokoneita virkakäyttöön omilla varoillaan. Uudet tekniset mahdollisuudet tulivatkin tarpeeseen, sillä tuomioistuinten juttumäärät olivat lähteneet voimakkaaseen nousuun.

1970- ja 1980-luvulla tuomioistuimissa toimineilla juristeilla on varmaan jokaisella muistissa kertomuksia, jotka liittyvät työn ja siihen liittyvien papereitten valtavaan määrään. Pöydän pintaa tuskin näkyi papereitten alta, ja aina silloin tällöin löydettiin eläkkeelle jääneen tuomarin tai syyttäjän kaapista aikamoinen läjä käsittelemättömiä asioita. Asiaintilan vertailukelpoinen tilastollinen varmistaminen raastuvan- ja kihlakunnanoikeuksissa osoittautui 1970-luvun osalta vaikeaksi. Ilmeisesti alimman asteen tuomioistuinten jakautuminen toisaalta kaupungissa toimiviin ja toisaalta maaseudulla toimiviin sekä vielä viimeksi mainittujen jakautuminen kokonaispalkkaus- ja sporttelituomioistuimiin on ollut syynä tilastojen puutteellisuudelle. 1970-luvun lopulta on jo paremmin käytettävissä lukuja alioikeuksien työmääristä: Niin sanottuja varsinaisasioita oli vuonna 1979 102 092, ja vuonna 1981 111 079 kappaletta.

Hovioikeuksien juttumääristä on käytettävissä varsin täydelliset lukusarjat. Varmaankin ne osaltaan kuvastavat tilannetta myös alioikeuksissa. Vuonna 1972 hovioikeuksiin saapui 11 757 asiaa, mutta jo 1978 määrä nousi 16 142:een ja ylitti 18 000 rajan vuonna 1982. Kuten tunnettua, tällä hetkellä hovioikeuksiin saapuneita juttuja on noin puolet viimeksi mainitusta määrästä.

Myös korkeimpaan oikeuteen suuntautunut juttuvirta kasvoi merkittävästi 1970-luvulla, kuten nykyisenlaiseen valituslupajärjestelmään siirtymistä koskevasta hallituksen esityksestä (HE 106/1978 vp) ilmenee. Vuosittain saapuneiden asioiden määrä ajalla 1971-1975 kasvoi 2 762:sta 3 369:een. Vuonna 1976 saapui KKO:een jo 3 850 asiaa. Ratkaisematta olevien asioitten määrä oli lisääntynyt 1 937:sta vuonna 1973 aina 3 722:een vuonna 1976.

Mitä tuomareiden lukumäärään tulee, siitäkään ei ole ollut käytettävissä tarpeeksi pitkälle menevää ja vertailukelpoista lukusarjaa. Käytettävissä on kuitenkin melko kattava tilasto otsikolla "tuomioistuinten lakimiehet". Sen mukaan tuomioistuinten lakimiehiä on ollut 608 vuonna 1960, 944 vuonna 1975 ja 1433 vuonna 1985. Vuonna 2014, siis noin 30 vuotta vuoden 1985 jälkeen, vastaava luku oli 1526. Lakimiehistä tuomareiden määrä on viime vuodet pysynyt vakaalla tasolla. Mainittakoon, että Helsingin Sanomat arvioi vuonna 1973 tuomarikunnan kasvaneen itsenäisyyden aikana vain 300:sta 500:aan. Lakimieskunnan yleisestä kehityksestä itsenäisyyden aikana viittaan professori Heikki Halilan katsauksen, joka vast’ikään julkaistiin Lakimiesuutisissa.

Lisääntyneeseen työmääräärään reagoitiin siis lisäämällä resursseja. Kokonaan uusien hovioikeuksien perustaminen Kouvolaan ja Rovaniemelle oli tästä näkyvin esimerkki. Korkeimmassa oikeudessa lähdettiin kuitenkin toiselle tielle. Vuonna 1979 annetulla lailla (104/79), joka tuli voimaan 1980, luotiin nykyinen valituslupajärjestelmä. KKO:sta tuli ensisijaisesti ennakkopäätöstuomioistuin.

Korkein oikeus ei ollut muutosehdotuksesta yksimielinen. KKO:n antamaan lausuntoon 20.6.1977 liittyi muun muassa erään arvostetun, oikeusneuvoston vanhimpaan päähän kuuluneen neuvoksen eriävä mielipide. Hän ilmoitti suhtautuvansa kriittisesti ajatukseen, jonka mukaan korkeimmasta oikeudesta muodostettaisiin prejudikaattituomioistuin, ja esitti perinteisiä keinoja jutturuuhkan ratkaisemiseksi: Muutoksenhakuasioitten määrää voitaisiin vähentää lainsäädännön muutoksilla ja nykyisestä ruuhkasta selviytyä "perustamalla yksi tai korkeintaan kaksi ylimääräistä jaostoa, jotka toimisivat niin kauan kuin nykyinen jutturuuhka on selvittämättä."

Kriittinen kuulija voi nyt kysyä, tehtiinkö 1970-luvulla virheratkaisuja ja virheinvestointeja, kun rahoitusta kohdistettiin sellaistenkin käräjäoikeuksien kiinteistöihin ja sellaisiin hovioikeuksiin, joista kehityksen edetessä on luovuttu. Ei tehty. Ne olivat tuolloisessa historiallisessa tilanteessa ja silloin omaksutun strategian mukaisia kehittämistoimenpiteitä, joilla varmistettiin nykyaikaisen oikeusvaltion rakenteelliset edellytykset.

Tuomioiden kirjoittamisen rakenteita murrettiin siirtymällä tuomiolauselmajärjestelmään. Alioikeuksissa siirryttiin myös käytäntöön, jossa alioikeuksissa juttuja käsiteltäessä syntyneet asiakirjat kerättiin asiakirjavihkoksi ja päätökset muodostivat oman sarjansa. Perinteisiä sidottuja tuomiokirjasarjoja ei siis enää syntynyt. Muutoksenhakuasteissa voitiin kopiokoneitten yleistyttyä vähitellen siirtyä liitepäätöskäytäntöön. Tuomion alkuun ei siis enää sisällytetty sellaista resiittiä, jossa yhteen lauseeseen oli mahdutettu kertomus siitä, mitä alemmassa oikeudessa ole tapahtunut.

Menettelytavat muutoksenhakutuomioistuinten esittelyissä muuttuivat. Vielä ainakin 1970-luvun alkupuolella saattoi esittely hovioikeudessa tapahtua kokonaan ilman kirjallisen aineiston tukea. Monistuskoneet mahdollistivat sitten esittelijän muistion jakamisen jäsenille, ja kopiokoneitten myötä saatiin kaikille kappale alemman oikeusasteen tuomiotakin.

Työtapojen kehitystä tärkeämpi oli tuomioiden laadun, ennen muuta niitten perustelemisen tason kehittyminen. Osallistuin 1970-luvulla Helsingin yliopiston yleisen oikeustieteen laitoksen lisensiaatti-seminaariin. Professorien Kaarle Makkonen ja Heikki Jokela johtama seminaari oli varsin suosittu. Siihen osallistui myös käytännön lakimiehiä, joskus edustajia korkeimmasta oikeudestakin.

Professori Makkonen mainitsi usein, miten korkeimman oikeuden ratkaisujen perustelut olivat kehittyneet aikaisempaa paremmalle tasolle. Kysymys oli ollut ennen muuta näytön arvioinnista. Tämän päivän esitystä valmistellessa tuli mieleen sen selvittäminen, olisiko löydettävissä sellainen tuomio, jota voitaisiin pitää alkuna nykyaikaiselle näytön arvioinnille rakentuvassa tuomion perustelemisessa. Korkeimman oikeuden presidentti Olavi Heinosen ja hovioikeudenpresidentti Mikael Krogeruksen avulla se löytyikin: KKO 1971 II 66, jota Krogeruksen mukaan käytettiin koulutusaineistonakin hovioikeudessa. Tuomion otsikko on lyhyt: TUOMION PERUSTELEMINEN. HO:n hylättyä syytteen näyttämättömänä KKO tuomitsi syytetyt rangaistukseen. Syyksilukemista perusteltiin luettelemalla syytettä tukevat todistusaiheet. " Vakuutuspetoksesta oli asiassa kysymys, ja päätekijälle mitattiin yhden vuoden kuritushuonerangaistus." Tässä vielä KKO:n kirjoitusnäyte:

A ja B olivat kertoneet poistuneensa tilalta jalkaisin noin kello 1 paloyönä. He olivat saapuneet autoilija X:n asunnolle kello 5.45. A:n ja B:n kulkiessaan käyttämän polun pituudeksi oli arvioitu 7,5 kilometriä ja asiaa tutkineet poliisimiehet olivat kulkeneet saman matkan reippaasti kävellen noin kahdessa tunnissa. A:n ja B:n kulkemalta polulta oli löydetty seisontajälkiä, joista oli pääteltävissä, että kulkijat olivat pysähtyneet paikoissa, joista oli näkynyt Hirsikankaan tilan asuinrakennus. Saman polun varresta oli löydetty palamisjätteitä, joiden oli todettu olevan peräisin B:n vaatteista. B:n käsissä ja kasvoissa oli todettu paloa seuranneena aamuna palovammoja. Nämä vammat B oli kertonut saaneensa samana yönä noin kello 23 Hirsikankaan tilan asuinrakennuksesta noin 450 metrin päässä olleiden kantokasojen ja heinän polttamisesta, jolloin hänen vaatteensa olivat myös palaneet. Kantokasojen ja palaneen talon välillä ei ollut havaittu palamisjätteitä. Palopaikalta löydetty ulko-oven lukko oli ollut asennossa, joka osoitti oven jääneen lukitsematta A:n ja B:n lähtiessä talosta. Palon sattuessa oli sähkövirta ollut tilalta katkaistuna. Talon uunissa oli ollut tuli paloa edeltäneenä iltapäivänä eikä savuhormista tarkastuksessa ollut löydetty hormistojen vuotoon viittaavia merkkejä. Palopaikkaa tutkittaessa ei ollut tehty muitakaan havaintoja, jotka viittaisivat palon syttymiseen muun kuin tahallisen sytyttämisen kautta.

Muutostyötä johtaneen oikeusministeriön ja tuomarikunnan välillä oli tietysti aika ajoin erimielisyyttä noudatettavista menettelytavoista. Sporttelituomiokuntien kihlakunnantuomarien tulotaso jäi jälkeen yleisestä kehityksestä eikä myöskään konttoritekniikkaa kyetty pitämään ajan tasalla. Mutta paljon oli myönteisiäkin kohtaamisia. Eräs nyt korkeassa asemassa oleva tuomari kertoi, miten hän nuorena käräjätuomarina sai esimieheltään käskyn soittaa ministeriöön ja pyytää rahaa telefax-koneen hankkimiseksi. Kirjeenvaihtoa eräässä kiireellisessä asiassa ei muutoin saataisi asianmukaisesti suoritettua. Rahat luvattiin ja kone ostettiin saman tien. Ministeriön herrat olivat kuitenkin todenneet, että tuomiokuntaan tultaisiin tekemään tarkastus. Tarkastus pidettiinkin, mutta hyvässä hengessä, ja tarkastus päättyi iloisiin päivällistunnelmiin.

Olen edellä käsitellyt "laajennetun 1970-luvun" muutosten erilaisia ilmenemismuotoja. Mutta mikä oli muutosten taustalla, mikä niitten käynnistävä voima.

Juuri 1970-luvun puoliväliin mennessä Suomi muuttui teollisuus- ja palveluyhteiskunnaksi ja maasta tuli pohjoismainen hyvinvointivaltio. Taloudellinen kasvu ja vaurastuminen mahdollistivat kansalaisten tukemisen eri tavoin. Oikeudenhoidon alueella tämä näkyi esim. maksutonta oikeudenkäyntiä koskevana lainsäädäntönä.

Muutokseen liittyi voimakas yhteiskunnallinen aktiivisuus ja keskustelu. Se ulottui kaikella voimallaan myös 1970-luvun oikeuslaitokseen. Vuosikymmen alkoi komeasti presidentti Urho Kekkosen 70-vuotishaastattelulla Lakimies-lehdessä. Seuraava iso virstanpylväs oli joulukuussa 1971 valmistunut oikeuslaitostoimikunnan mietintö (komiteanmietintö 1971:B 112). Tämän toimikunnan, jonka katsottiin vievän Suomea sosialismiin, puheenjohtajana toimi Olavi Heinonen, yhtenä jäsenenä Henrik Grönqvist, josta tuli korkeimman oikeuden jäsen 1972, sekä sihteerinä Aulis Aarnio.

Asiantuntevissa kriittisissä piireissä valmisteltiin monia lausuntoja mietinnöstä. Varsin tunnetuksi tuli Suomen Asianajajaliiton lausunto. Niin ammatillisissa lehdissä, varsinkin Lakimiesuutisissa, kuin päivälehdissäkin julkaistiin useita haastatteluja ja mielipiteitä tuomioistuinlaitoksen tilasta. Haastateltavien ja kirjoittajien joukossa olivat muun muassa oikeusministeriön osastopäällikkö Antti Kivivuori, eduskunnan oikeusasiamies Jorma S. Aalto, professori Paavo Kastari, oikeuskanslerit Risto Leskinen ja Kai Korte sekä professorit Aulis Aarnio ja Yrjö Blomstedt. Epäröimättä voi sanoa, että tuolloinen keskustelu on meikäläisissä oloissa vertaansa vailla sekä laadultaan että laajuudeltaan.

Hyvät kuulijat! Missä on nyt se vakava oikeuslaitoskeskustelu, joka perustuu eri toimijoitten yhteiskunnallisiin näkemyksiin ja niistä lähteviin tavoitteisiin.

Hyvät naiset ja herrat! Valtioneuvoston kanslia on liittänyt tämän neljäkymmentäviidennen Lakimiespäivän Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlavuoden ohjelmaan. Oikeusvaltio on satavuotiaan Suomen tärkeimpiä saavutuksia. Oikeusvaltio ei synny eikä se kehity paremmaksi itsestään. Tarvitaan rakentavia toimia sen takaamiseksi, että oikeuslaitoksemme on jatkuvasti riittävän hyvällä tolalla. Sen tulee täyttää perustuslakimme ja solmimiemme kansainvälisten sopimusten vaatimukset. Tarvitaan yhteistä tahtoa. Olisiko meillä jotakin opittavaa 1970-luvun hengestä ja tahdosta?

 
Julkaistu 6.10.2017