Oikeustalokulttuurista Suomessa

Lahden oikeustalon vihkiäisjuhla 10.5.2017

Arvoisa ylijohtaja, herra laamanni, hyvät naiset ja herrat!

Uuden oikeustalon avajaiset on merkkitapaus. Se on merkkitapaus Päijät-Hämeen käräjäoikeudelle ja Lahden kaupungille, mutta se on merkkitapaus myös koko Suomen tuomioistuinlaitokselle. Näinä taloudellisesti vaikeina aikoina se on osoitus siitä, että oikeudenhoitoon ollaan valmiita investoimaan, ja vieläpä tavalla, joka osoittaa valmiutta uusimman tekniikan käyttöönottoon. Kiitän oikeusministeriötä, joka on ottanut investointiohjelmaansa Lahden uuden oikeustalon, ja onnittelen Päijät-Hämeen käräjäoikeutta ja Lahden kaupunkia uusien ja tarkoituksenmukaisten toimitilojen saamisesta. Tämä talo on keskellä ihmisiä ja elämää – niin kuin oikeuden tulee ollakin.

Erityinen oikeustalo on Suomessa suhteellisen nuori ilmiö. Varsinaisesta kulttuurista Keski-Euroopan oikeuspalatsien tapaan ei oikein voida puhuakaan. Huomattavien oikeustalojen historia on meillä ennen muuta hovioikeustalojen historiaa. Kustaa III:n perustama Vaasan hovioikeus sai omat toimitilansa ensin Vanhassa Vaasassa, jonne ne valmistuivat 1786. Kun arkkitehti C.A. Setterbergin suunnittelema uusi toimitalo valmistui 1862, Vaasan hovioikeus saattoi muuttaa nykyiselle paikalleen kaupungin Hovioikeudenpuistikossa. Turun hovioikeuden toimitilat sijaitsevat 1800-luvun alussa valmistuneessa Akatemiatalossa, joka nimensä mukaisesti suunniteltiin Turun Akatemian käyttöön, mutta joka Akatemian siirryttyä uuteen pääkaupunkiin muutettiin Engelin piirustusten mukaan virastotaloksi muun muassa hovioikeuden käyttöön. Viipurin hovioikeus, joka perustettiin vuonna 1839, sijoitettiin 1770-luvulla valmistuneeseen kivitaloon, jota saattoi hyvällä syyllä sanoa palatsiksi. Vielä voi mainita, että korkeimman oikeuden talo Helsingin kauppatorin varrella ja presidentin linnan vieressä ei sekään ole alun perin ollut oikeuspalatsi, vaan 1800-luvun alussa valmistunut yksityisresidenssi. Nykyisen asunsa talo sai eversti Hugo Standertskjöldin omistuksessa 1800-luvun lopulla.

Yleisenä alioikeutena toimi alkuaan meillä maaseudulla kihlakunnanoikeus ja ns. vanhoissa kaupungeissa, jotka oli perustettu ennen vuotta 1958, raastuvanoikeus. Vuoden 1958 jälkeen perustetuissa kaupungeissa alioikeuden nimi oli maaseudun tapaan kihlakunnanoikeus. Kaupunkien alioikeudet toimivat tyypillisesti kaupungintalojen tiloissa, kun taas maaseudun alioikeuksilla ei useimmiten ollut omia taloja lainkaan. Kihlakunnan jokaista käräjäkuntaa varten oli oma käräjähuoneisto, joka oli erikseen vuorattu tai johonkin valtion taloon sijoitettu. Kanslia taas oli usein sijoitettu kihlakunnantuomarin asuintalon yhteyteen.

Vielä 1970-luvulle tultaessa ei Suomessa voitu alioikeuksien osalta puhua mistään varsinaisesta oikeustalokulttuurista. Kaupungintalot muodostivat tietysti oman arvovaltaisen, mutta ei välttämättä käytännöllisen ympäristön raastuvanoikeuksille, mutta maaseudulta oli vaikeata löytää mitään yhtenäistä linjaa.

Oikeustalojen rakentamista ajatellen Lahti on edelläkävijöiden joukossa sikäli, että kaupungin raastuvanoikeus ja maistraatti saivat aloittaa toimintansa Lars Sonckin suunnittelemassa ja käräjätaloksi nimenomaan teetetyssä Frostellin talossa. Talo oli valmistunut jo vuonna 1898. Tosin se ei ollut yksinomaan käräjäkäytössä, sillä pohjapiirroksen mukaan rakennuksessa oli myös vaivaishoitohallituksen ja terveydenhoitolautakuntien tiloja sekä vielä rahatoimikamari ja kaupunginvaltuusto.

Myöhäisjugendia edustavan Lahden kaupungintalon valmistuttua 1912 raastuvanoikeus ja maistraatti siirtyivät omiin tiloihinsa kaupungintalossa, niin kuin yleisesti oli tapana.

Vuonna 1978 vanhojen kaupunkien raastuvanoikeudet valtiollistettiin. Tämä valtiollistaminen ja jo sitä aikaisemmin, vuonna 1972 alkanut, mutta vasta 1984 päättynyt tuomiokuntien siirtyminen sporttelijärjestelmästä kokonaispalkkaukseen, antoivat aiheen ja mahdollisuuden varsinaiselle oikeustalorakentamiselle. Tähän uuteen aaltoon kuului myös Lahden edellinen oikeustalo, joka valmistui Mannerheiminkadun ja Rautatienkadun kulmaan vuonna 1982. Kysymyksessä oli ajan hengen mukainen "normaali valtion virastotalo". Lakimiesuutisten haastattelussa pormestari Esko Puusola totesi haikeasti, "ettei nykyisin rakenneta monumentaalirakennuksia".

Lahden raastuvanoikeus, joka sitten maan alioikeuksien yhtenäistämisen myötä vuonna 1993 muuttui Lahden käräjäoikeudeksi, pysyi varsin sitkeästi 1980-luvun tiloissaan. Uutta oikeustaloa tosin ehdittiin jo suunnitella eräiden kaupungin kulttuurilaitosten läheisyyteen, ja eräs oikeusministeri jopa esitti käräjäoikeuden siirtämistä Heinolaan.

Kun muuton välttämättömyys kävi ilmeiseksi 2000-luvun alkuun päästyä, oli silloinkin käsillä vaihtoehtoisia ratkaisuja. Yksi niistä oli uusin tilojen rakentaminen Hennalaan. Muuttosuunnitelmat herättivät tietenkin vilkasta keskustelua käräjäoikeuden omassa piirissä, mutta laajemminkin tuomarikunnan keskuudessa. Osa henkilöstöstä ajatteli Hennalan olevan ykköspaikka siksikin, että uusi poliisitalo sijoittuu sinne. Käräjäoikeuden mielestä oikeustalon tuli sijaita keskustassa, ruutukaava-alueella. Myös Suomen tuomariliitto vastusti kannanotossaan nyttemmin toteutunutta Renor-vaihtoehtoa, joka oli nimetty kiinteistönkehittäjäyhtiön mukaan. Täällä nyt kuitenkin ollaan, enkä näe yleisössä murheellisia kasvoja.

Lahden uusi oikeustalo liittyy oikeustalojen ja yleisemminkin valtion virastojen rakentamisessa vuosituhannen alussa alkaneeseen uuteen kauteen. Muutoksen eteenpäin vievä voima on ollut valtion toimitilastrategian luominen ja kehittäminen sekä Senaatti-kiinteistöjen kehittyminen tämän strategian voimakkaaksi toteuttajaksi. Valtion uusi toimitilastrategia on saanut ilmaisunsa myös oikeushallinnon tilakonseptissa. Pääpaino on tilatehokkuudessa ja käyttöasteen parantamisessa. Tilatehokkuustavoite hankittaville tai korjattaville toimistotiloille on 18 m2 henkilötyövuotta kohden ja uudisrakennuksille 15 m2 henkilötyövuotta kohden. Muita kuin toimistotiloja, kuten esimerkiksi oikeussaleja varten voidaan laatia omia tilatehokkuustavoitteita. Pääsääntö toimistotiloissa on monitilatoimistoissa, joiden ajatellaan parhaiten tulevan uusiutuvia työnteon tapoja. Toimitilat ovat muuntojoustavia ja työvälineet toimivat myös etätyössä.

En osaa näin ensinäkemältä sanoa, missä määrin näiden Lahden uuden oikeustalon tilojen suunnittelussa on noudatettu vallitsevaa toimitilastrategiaa. Lopputulos näyttää joka tapauksessa onnistuneelta. Tilat vaikuttavat miellyttäviltä ja tarkoituksenmukaisilta sekä oman henkilöstön että tänne tulevien oikeudenhakijoiden kannalta.

Uuden toimitilastrategian myötä tuomioistuimet siirtyvät kohti asiakirjojen sähköistä hallintaa. Myös oikeudenkäynneissä siirrytään enenevässä määrin käyttämään sähköisiä välineitä, esimerkiksi videota todistajien ja asianosaisten kuulemisessa. Aikanaan näitä tallenteita saatetaan ehkä hyödyntää muutoksenhakuasteessakin sen selvittämiseksi, mitä alioikeudessa on tapahtunut. Lahden uusi oikeustalo monin tavoin varustettu vastaamaan tulevaisuuden digitaalisiin haasteisiin.

Mutta miltä sitten voisi näyttää tätä Lahden oikeustaloa seuraavan sukupolven uusi oikeustalo? Sellaisiakin arveluita on esitetty, että oikeus ei enää tulevaisuudessa olisi lainkaan sidottu mihinkään rakennukseen, vaan oikeus olisi tilasta riippumaton sähköinen palvelu. Vanhenevan polven edustajana en halua tähän uskoa. Hyvän oikeudenkäynnin ytimeen kuuluu minusta tuomarin, kantajan ja vastaajan henkilökohtainen kohtaaminen.

Hyvät kuulijat, oikeustalot ovat muuttuneet, mutta ovatko oikeus ja sen toteuttajat, tuomarit, muuttuneet. Tähän on vaikeata antaa yksiselitteistä vastausta. Kansainvälistyminen on muuttanut toimintatapoja ja tuonut käytettäviksi uusia oikeuslähteitä. Euroopan unionin lainsäädännön ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen asettamien vaatimusten selvittäminen kuuluu nykyään tuomarin jokapäiväiseen työhön.

Tuomarin auktoriteetti ei enää nojaudu muodolliseen asemaan niin kuin aikaisemmin. Tietynlainen arkipäiväistyminen kuvastuu monesta yksityiskohdasta. Esimerkiksi tuomarinvakuutuksen kaava, valaahan ei enää voi antaakaan, kuuluu lyhyesti seuraavasti:

Minä lupaan ja vakuutan kunniani ja omantuntoni kautta, että minä toimin virassani perustuslakia ja lakia noudattaen, tuomitsen oikeudenmukaisesti ja puolueettomasti parhaan ymmärrykseni mukaan sekä kunnioitan ihmisten yhdenvertaisuutta lain edessä.

Pois on jätetty esimerkiksi se runollinen sanonta, jonka mukaan asianomainen parhaan ymmärryksensä ja omantuntonsa mukaan tahtoo kaikissa tuomioissa tehdä oikeutta "niin köyhälle kuin rikkaallekin". Lopuksi asianomainen vielä ilmoitti tahtovansa täyttää kaiken lupaamansa "uskollisesti, rehellisenä ja totisena tuomarina, ilman kavaluutta ja juonia".

Hyvät kuulijat, vaikka tuomarin työn ulkonaiset muodot, hänen toimintaympäristönsä ja hänen sovellettavikseen tulevat säädökset jatkuvasti muuttuvat ajassa, uskon, että tuomarin ammatin moraalis-eettinen perusta on ajasta riippumaton.

Kun nyt olemme Lahdessa, tahdon päättää tämän esitykseni lainaamalla eräitä presidentti J.K. Paasikiven sanoja. Vuonna 1870 syntynyt Paasikivihän asui 1800-luvun lopulla Lahdessa, ja toimi täällä muun muassa asianajajana ja laulun opettajana. Kun presidentti piti puheen vuonna 1952 perustetun Helsingin hovioikeuden vihkiäisjuhlassa, hän oli jo vanha mies. Puhe oli varsin lyhyt, mutta olen varma, että presidentti oli tarkoin miettinyt sen jokaisen sanan. Paasikivi lausui muun muassa:

Tuomarin tehtävä on korkea ja ylevä. Hän palvelee oikeuden aatetta. Hänen tulee valtakunnan palveluksessa antaa kansalaisille oikeusturvaa sekä viranomaisia että yksityisiä vastaan. Hänestä ensi sijassa riippuu, että luottamus oikeudenkäyttöön kansan keskuudessa säilyy ja vahvistuu. Suuri on tuomarin tehtävä ja vakava on hänen vastuunsa.

 
Julkaistu 11.5.2017