Presidentti Pauliine Koskelon puhe Tuomaripäivillä Kuopiossa 10.10.2014

Hyvät tuomarikollegat ja kutsuvieraat –

Oikeudenhoidon asiat ovat hiljattain ylittäneet uutiskynnyksen. Ylen uutisissa esillä olleet teemat ovat sinänsä tärkeitä ja vakavia. Toimituksen kyselyjen kohteena – ikävä kyllä enemmän tai vähemmän ongelmallisten, osin absurdienkin kysymysten pohjalta – on ollut alan toimijoiden ammattitaito. Olisi tärkeää, että myös tällaisia aiheita koskevaa tutkimusta harjoitettaisiin ammattitaitoisesti ja ammattimaisin metodein. Meilläkin on tulevaisuudessa toivottavasti tuomioistuinhallinto, joka voi teettää tarpeellisia selvityksiä osana toiminnan suunnitelmallista kehittämistyötä.

Mitä työhyvinvointiin tulee, tuomareiden ja esittelijöiden työhyvinvoinnista yleisissä tuomioistuimissa tehtiin viisi vuotta sitten korkeimman oikeuden aloitteesta tutkimus, jonka suorittivat Työterveyslaitoksen tutkijat. Silloisiin tuloksiin nähden ei voi sanoa, että Ylen kyselystä saadut tiedot olisivat tulleet yllätyksenä.

Tähän kuvaan kuuluu, etteivät työkuormituksen ongelmat jakaudu tasaisesti. Tämä puolestaan liittyy siihen, etteivät resurssipulan ongelmat jakaudu tasaisesti.

Ei myöskään ole niin, että tuomioistuimissa esiintyvä työn ylikuorma olisi epäkohta, joka olisi syntynyt lyhyessä ajassa ja juuri nyt akuuttien rahoitusleikkausten vuoksi. Taustalla on pidempiaikainen oikeudenhoidon uudistus- ja kehittämisvaje, jonka seuraukset väistämättä kärjistyvät jatkuvien resurssileikkausten myötä.

Omalta osaltani en voi ymmärtää oikeusministerin viime budjettiriihen jälkeen antamia lausuntoja siitä, että oikeuslaitoksessa voitaisiin nyt huokaista helpotuksesta, tai siitä, että kaikki hoituu, kunhan laamannit jakavat työt tasaisesti. Valitettavasti oikeudenhoidossa on jäljellä vakavat haasteet. Valitettavasti on myös niin, että mitä pidempään niihin tarttumista vältellään, sitä vaikeammaksi asioiden korjaaminen käy. Ratkaisemattomat asiat kasautuvat yhä isommaksi ja hankalammaksi vyyhdeksi.

Oikeudenhoidon kehittämisvajeella on meillä jo liian pitkä historia. Ero on moneen vertaismaahan verrattuna selvä. Nyt ollaan tilanteessa, jossa rahoitusleikkauksista on tehty muutosten ajuri. Muutos ei kuitenkaan pysy ajurin perässä.

Poliittisella ja virkamiestasolla on viime aikoina viljelty viittauksia oikeudenhoidon neuvottelukunnassa laadittuun uudistusohjelmaan. Olisi kuitenkin huomattava, ettei neuvottelukunta ollut muuta kuin ensimmäinen valmisteluelin, johon koottiin väkeä oikeudenhoidon eri laitosten johdosta ja virkamiehistöstä. Yhtä ja toista saatiin kasaan, mutta ei valmista eikä riittävää kokonaisuutta.

Ministeriö ei voi ulkoistaa vastuutaan alansa strategisesta hoidosta eikä tyytyä viemään eteenpäin sellaista, mitä kukaan ei pahemmin vastusta. Maassa on hallitus hallitsemista varten. Siihen kuuluu myös oikeudenhoidon toimintarakenteiden ja toimintaedellytysten järjestäminen sellaisiin puitteisiin, jota perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen ja oikeusturvan laadun turvaaminen edellyttää.

Oikeudenhoidon neuvottelukunnan jälkeen oli ministeriön aika ottaa sille kuuluva pallo haltuun ja laatia varsinainen oikeudenhoidon lainsäädännöllisten ja toiminnallisten rakenteiden kehittämisohjelma. Sellaista ei vieläkään ole.

Toisaalta viime kehyspäätöksessä suurennettiin tulevien vuosien rahoitusleikkauksia entisestään. Emme todellakaan voi huokaista helpotuksesta.

On myös selitetty, ettei merkittäviin lainsäädännöllisiä tai muihin rakenteellisiin uudistuksiin voi tarttua ilman hallitusohjelmassa annettua lupaa. Asetelma on ongelmallinen ja kertoo jotakin poliittisen järjestelmämme epäkohdista. Näyttää siltä, että oikeudenhoidon toimintakyvyn ylläpito ja parantaminen lainsäädäntövallan käyttöä edellyttävin toimin vaatii hallitusohjelmaa, kun taas oikeudenhoidon toimintakyvyn heikentäminen budjettivallan kautta käy päinsä esteittä.

Oikeusturva on kuitenkin varsin tarkoin ja tiukoin standardein paalutettu perus- ja ihmisoikeus, josta ei saa tinkiä julkistalouden ahdingon vuoksi. Valtiolla on velvollisuus pitää järjestelmä vaatimukset täyttävässä kunnossa. Järjestelmää on siis uudistettava, jos rahat eivät muuten riitä.

Oikeudellisen valtiosäännön ja tosiasiallisen valtiosäännön ero näyttäytyy meillä oikeudenhoidon alalla näinä aikoina surullisen selvänä. Oikeusturva on kuitenkin perus- ja ihmisoikeus juuri siksi, ettei sen toteutumiselle ole muuten takeita. On vakava asia, jos oikeusturvan toteutumiselle ei ole takeita siitä huolimatta, että siihen on valtiosääntöisesti sitouduttu perus- ja ihmisoikeutena.

Oikeudellisen valtiosäännön vaalijat näyttävät olevan tässä voimattomia. Systeemin joustokohta on prosessien kesto, josta EIT:n rooli ulkoisena vahtikoirana on nykyisin poissa kansallisten hyvityskeinojen takia.

Se, mitä tällä hetkellä on meneillään, ei ole oikeudenhoidon uudistamista, vaan sen heikentämistä. Mikä on se mekanismi, jolla tämä saadaan kääntymään oikein päin?

Avaintoimija oikeudenhoidon suunnitelmallisen ja kestävään kehittämiseen pääsemiseksi on maan hallitus. Eduskunta päättää käytännössä vain siitä, minkä hallitus on ensin valmistellut ja vienyt eduskuntaan. Jollei hallitus valmistele, ei eduskuntakaan pääse päättämään. Rahoitustakin eduskunta voi korjailla vain tilapäisesti vuodeksi kerrallaan. Oikeudenhoito kuitenkin vaatii vakaata rahoitusta.

Julkisen talouden kiristyminen tekee entistäkin tärkeämmäksi, että niukat voimavarat käytetään ja kohdennetaan oikein. Toiminnassa, jossa kaikki olennainen organisaatiosta menettelytapoihin on lakisidonnaista, siihen ei päästä ilman uudistustyötä, joka vaatii sekä lainsäädäntötoimia että yhteensopivaa budjettipolitiikkaa. Niukkuus ei meillä rajoitu vain taloudellisiin vaan myös henkisiin voimavaroihin. Sukupolvenvaihdos ei saisi jäädä hukatuksi tilaisuudeksi. Teknologian hyödyntämisessäkin meillä on vielä paljon saavutettavaa.

Eduskunnan perustuslakivaliokunnan tuore, yksimielinen kannanotto siitä, että meillä pitäisi siirtyä ruotsalaismalliseen, videotallenteiden käytölle rakentuvaan prosessiin, antaa yhden esimerkin siitä, kuinka uudistuksia on pakko miettiä kokonaisuuksina. Videotallenteiden varaan rakentaminen edellyttäisi sekä lainsäädännön uudistamista että teknisiä investointeja ja niiden rahoittamista. Lain valmistelu ei riitä, ei liioin se, että VM:stä löytyisi periaatteellista suopeutta investoinnin rahoittamiseen. Suurin kompastuskivi on tosiasiassa siinä, että pitäisi kyetä päättämään, mikä on se käräjäoikeusverkosto, johon investointi tehdään. Hukattavaksi rahaa ei ole. Jollei tuomioistuinorganisaation kysymyksiä haluta ratkaista, ei perustuslakivaliokunnan kannattama prosessiuudistuskaan etene.

Tilanne, jossa rahoitusleikkaukset toteutuvat mutta uudistustyö jää jumiin, on vakava ongelma useastakin syystä. Ensinnäkin oikeudenhoidon heikentäminen vahingoittaa oikeusturvaperusoikeuden toteutumista. Toiseksi se vahingoittaa oikeudenhoidon laadun kannalta ratkaisevinta tekijää eli henkisiä voimavaroja. Niitä ei ole varaa vahingoittaa, vaan päinvastoin ne kaipaavat jatkuvaa kehittämistä. Jos henkilöstö, sen osaaminen, jaksaminen ja saatavuus kärsivät vahinkoa, oikeusturvan laatu kärsii. Kolmanneksi meneillään oleva huono linja vahingoittaa oikeusvaltion ydintä ja vaarantaa oikeusvaltioperiaatteita.

Määrällisen tuloksen tekeminen laadun kustannuksella on väistämätön seuraus, mikäli oikeudenhoitoa ei uudisteta ja kehitetä niin, että voimavarojen oikea käyttö ja kohdentuminen tulevat turvatuiksi. Tämä on erityisten kriittinen asia, kun muutoksenhaun järjestelmä on taas muutostyön kohteena.

Oikeusasteiden roolien selväpiirteinen eriyttäminen on sinänsä välttämätön osa oikeudenhoidon järjestelmän uudistamista. Mitä korostuneemmin oikeudenkäynnin painopiste riita- ja rikosasioissa siirtyy käräjäoikeuksiin, mikä on oikea ja välttämätön suunta, sitä mahdottomampaa on sietää tilannetta, jossa käräjäoikeudessa joudutaan tekemään määrällistä tulosta laadun kustannuksella. Siitä on seurauksena sekä oikeusturvan heikkeneminen että tehokkuuden menetys. Oikeusasteiden roolien eriyttäminen onnistuu ja toimii vain, jos kukin instanssi pystyy hyvin täyttämään sen roolin, joka sille kuuluu. Jatkokäsittelyn lupajärjestelmän laajetessa on välttämätöntä kyetä turvaamaan lainkäytön laatu käräjäoikeuksissa entistä paremmin ja varmemmin.

Nyt menossa olevalla politiikalla on kuitenkin riskinä, että oikeudenhoidon ketju heikkenee joka kohdasta, sen sijaan, että se järkeistyisi joka kohdasta, kuten laadun turvaaminen vaatii. Tämän riskin välttäminen on oikeusturvan kannalta olennaista.

Puhuessani viikko sitten tältä samalta paikalta Itä-Suomen hovioikeuden 175-vuotisjuhlan seminaarissa käsittelin joidenkin esimerkkien kautta sitä tosiasiaa, ettei perusoikeuksien normatiivinen vahvistaminen ja ihmisoikeuksien korostaminen riitä turvaamaan oikeusvaltioperiaatteiden säilymistä käytännön tasolla. Toistamatta silloin sanottua teen kuitenkin pari poimintaa.

Lainsäädännön uudistustyössä on ollut ja on edelleen vinoutumia perusoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteiden kannalta. Etenkin muutoksenhakujärjestelmän kehittäminen on ajautunut erikoiseen tilaan, jossa oikeusturvatakeet asettuvat perus- ja ihmisoikeuksien näkökulmasta nurinkurisesti. Yleisen lainkäytön alalla suora valitusoikeus toiseen oikeusasteeseen on tarkoitus rajata vakavimpiin rikosasioihin, kun taas hallintolainkäytössä kuva on edelleen hyvin toisenlainen, vireillä olevasta tilkkutäkkikorjailusta huolimatta. Tuloksena näyttää olevan anomalia, jossa varmin oikeusturvatie varataan viranomaisille ja suurille taloudellisille intresseille.

Tarkoitukseni ei ole vastustaa jatkokäsittelyn lupajärjestelmää eikä sen laajentamistakaan, sillä oikeusasteiden tehtävät täytyy eriyttää toisistaan. Se mitä kuitenkin on syytä vastustaa, on tämänhetkisten uudistusten yksipuolinen ja vinoutunut linja, josta puuttuu johdonmukaisuus yleisen lainkäytön ja hallintolainkäytön aloilla.

Kuluneella vaalikaudella syyttäjälaitoksen ja myös tuomioistuinlaitoksen rahoitusta on paikkailtu korvamerkityllä rahoituksella, joka ei lainkaan sovi oikeusvaltiolliseen lainkäyttöön. Yleisissä tuomioistuimissa onkin pidetty selvänä, ettei esimerkiksi budjettikirjaus "harmaan talouden torjumisesta" voi olla peruste, jolla rikosasioiden käsittelyä priorisoitaisiin riippuen siitä, onko syytteessä kyse julkisen talouden fiskaalisista eduista vai jostakin muusta. Tämä ei kuitenkaan poista ongelmaa, joka liittyy syyttäjälaitoksen riippuvuuteen korvamerkitystä rahoituksesta.

Korvamerkityn rahoituksen yhteydessä on nähty, että jos tuomioistuimet suostuvat hallinnon jatkeeksi, niistä tehdään, ja niistä tulee, hallinnon jatkeita. Oikeusvaltiossa tuomioistuin ei kuitenkaan saa olla hallinnon jatke, ja tuomioistuinten on itse oltava viime kädessä takeena siitä, ettei sellaiseen rooliin luisuta.

Esimerkit valaisevat, kuinka välttämätöntä on, että oikeudenhoitoa uudistetaan perus- ja ihmisoikeusvaatimusten sekä oikeusturvatarpeiden kannalta linjakkaasti, tasapainoisesti ja johdonmukaisesti, oikeusvaltion perusteita rapauttamatta.

Lopuksi vielä muutama sananen tuomioistuinhallinnon kehittämisestä:

On tärkeää, että tuomioistuinten keskushallinto saadaan irrotetuksi oikeusministeriöstä ja tuomioistuinten kehittämiselle saadaan asianmukaiset puitteet ja voimavarat. Kysymys tuomioistuinhallinnon aseman järjestämisestä ei ole käsitelainoppia, vaan lainsäädäntökysymys, jossa valittavana on parempia ja huonompia malleja. Näistä on tietenkin omaksuttava hyvä malli eikä huonoa.

Vaikka valtioneuvoston tasolla tuomioistuimet kuuluisivat edelleen oikeusministeriön toimialaan, olennaista on se, että tuomioistuinvirastoa koskevan lain tulisi Tanskan mallin mukaisesti turvata virastolle itsenäisyys ja tuomarivetoinen johtoelin. Tuomioistuinhallinnon keskusvirasto olisi hallintovirasto sui generis.

Niin tärkeää kuin tuomioistuinhallinnon uudistaminen onkin, on paikallaan esittää myös pari varoitusta. Välttämätöntä on muistaa ja ymmärtää, ettei tuomioistuinten hallintovirastolle voida siirtää valtioneuvostolle kuuluvia tehtäviä tai vastuista. Ei siis pidä luulla liikoja siitä, mitä roolia virasto voisi kantaa.

Toinen varoituksen sana koskee sitä, ettei virasto itsessään voi olla ihmelääke. Vanhat vitsaukset, jotka liittyvät siiloutumiseen, reviiriajatteluun tai kokonaisnäkemyksen puutteeseen, eivät yhtäkkiä häviä. Sitä vastoin nuo vitsaukset voivat tuhota tuomioistuinhallinnon toimintakyvyn, jollei niistä päästä eroon.

Me tarvitsemme yhtenäisen ja vahvan oikeuslaitoksen ja sen tueksi hyvän hallinnon.

Arvon kollegat, hyvät kuulijat, toivotan teille kaikille antoisaa tuomaripäivää!

 
Julkaistu 13.10.2014