Pauliine Koskelo

Puhe Itä-Suomen hovioikeuden 175-vuotisjuhlapäivän seminaarissa 3.10.2014

Arvoisa hovioikeuden presidentti, hyvä hovioikeusväki, arvoisat juhlavieraat -
Täällä Kuopiossa meillä on hovioikeus, joka on samalla kertaa sekä aivan uusi että varsin vanha.

Hovioikeuden tarina on mielenkiintoinen ja dramaattinenkin esimerkki historiallisten tapahtumien ja yhteiskunnan muutosten vaikutuksista yhden valtiollisen instituution vaiheisiin. Viipurin hovioikeus toimi vuosisadan Viipurissa, joutui sieltä sodan jaloista ensin Heinolaan ja asettui sitten Itä-Suomen hovioikeutena Kuopioon. Tänään, monien vuosikymmenten jälkeen, hovioikeus jatkaa vastikään uudesti syntyneenä eteenpäin koko itäisen Suomen hovioikeutena, jolla on sekä syvät historialliset juurensa että nuorempi, moderni juuristonsa Kouvolan hovioikeudesta. Perustehtävä tuomioistuimena ja lainkäytön muutoksenhakuasteena on säilynyt, mutta yhteiskunnallinen ja oikeudellinen ympäristö sekä toimintatavat ovat matkan varrella muuttuneet perusteellisesti.

Historia pitää tuntea, koska nykyisyyttä ei voi ymmärtää tietämättä, mistä me tulemme. Historia ei saa jäädä unohduksiin, mutta menneisyyteen ei voi jäädä kiinni. Historia on meille tärkeä opettaja – yksi niistä. Me voimme kuitenkin elää vain ajassa eteenpäin. Siksi emme voi pysähtyä entiseen, emme edes nykyiseen. Tämän hovioikeuden identiteetti, joka on yhdistelmä vanhaa ja uutta, perinnettä, muutosta ja modernia, antaa sille, niin uskon ja toivon, hyvät edellytykset kantaa ja kehittää lainkäyttöä ajan vaatimusten mukaisesti pitkälle tulevaisuuteen.

Hovioikeuden historiassa on meidän oloissamme poikkeuksellisen kovia vaiheita. Runsaat sata vuotta sitten oikeusvaltio ei vielä kuulunut yhteiskunnan vakiintuneisiin peruskäsitteisiin, kuten tänään. Sortokauden oloissa hovioikeuden tuomareiden suhtautuminen laillisuuden vaatimuksiin joutui kuitenkin totiseen testiin. Lain ylläpito johti silloin ankariin henkilökohtaisiin seurauksiin. Viran velvollisuuksien ja niiden tuoman vastuun hinta oli kova ja konkreettinen. Sen muistaminen on tärkeää.

Suomi on monien vaikeiden vaiheiden ja kovien koettelemusten jälkeen kyennyt saavuttamaan valtiollista vakautta, yhteiskunnallista edistystä ja korkeaa hyvinvointia. Erilaiset murrosvaiheet ovat kuitenkin seuranneet toisiaan.

Oikeudellisesti olemme viimeisen neljännesvuosisadan ajan eläneet yhtä varsin merkittävää murrosvaihetta, joka on tuonut suuria muutoksia muun muassa tuomioistuinten työhön. Taloudessa olemme viime vuosina joutuneet uuteen murrosvaiheeseen, joka jälleen koettelee koko yhteiskunnan toimintaa ja uudistumiskykyä, myös oikeudenhoidon alalla.

Oikeusjärjestyksen murros viimeksi kuluneen neljännesvuosisadan aikana on liittynyt Suomen integroitumiseen erityisesti eurooppalaisella tasolla, ensin Euroopan Neuvoston ja sitten Euroopan unionin jäsenenä. Murros on ollut merkittävä ja jatkuu yhä. Se on tuonut mukanaan suuria muutoksia lainkäyttöön ja tuomioistuinten rooliin.

Tuomioistuinten työtä ohjaava oikeuslähdepohja on tänään paljon moniulotteisempi ja monitasoisempi kuin ennen. Samalla siitä on tullut monin tavoin aiempaa vaativampi. Sovellettavien normien sisällön selvittäminen on usein jo sinänsä usein työlästä. Säädöspohja on suuresti kasvanut ja monimutkaistunut. Lisäksi oikeuskäytännöllä on tärkeä merkitys monien keskeisten oikeussääntöjen tulkinnassa. Tämä koskee etenkin sellaisia metanormeja kuin ihmisoikeussopimuksia ja unionin primäärioikeutta, joiden merkitys on korostunut ja joiden konkreettinen sisältö suurelta osin määräytyy nimenomaan ylikansallisen oikeuskäytännön kautta.

Tuomarin tehtäväkin on muuttunut. Se ei enää rajoitu pelkästään perinteiseen lain tulkintaan ja soveltamiseen, vaan yhä useammin tuomioistuimissa joudutaan askaroimaan sen kanssa, miten erilaiset, eritasoiset ja toisinaan eri suuntiin osoittavat normilähteet on sovitettava toisiinsa. Sekään ei aina riitä, vaan monesti on arvioitava, voiko säädöskokoelmasta löytyvää säännöstä ylipäänsä soveltaa, tai ainakaan soveltaa sellaisenaan.

Merkityksellisten oikeuslähteiden selvittäminen vaatii nykyään entistä enemmän, niiden edellyttämä punninta vaatii entistä enemmän, ja lain soveltajalle kuuluvat normivalvontatehtävät edellyttävät uudenlaista kriittistä suhtautumista säädännäiseen oikeuteen. On paitsi selviteltävä oikeussääntöjen sisältöä myös arvioitava voimassa olevien säännösten soveltamiskelpoisuutta. Unionin sekundäärioikeuden osalta voidaan joutua arvioimaan myös säädösten ja määräysten pätevyyttä, joskaan kansallinen tuomioistuin ei niitä kysymyksiä voi itse ratkaista, vaan ainoastaan saattaa normin pätevyyden EU-tuomioistuimen arvioitavaksi ennakkoratkaisupyynnön kautta.

Näiden kehityspiirteiden myötä lainkäyttäjän työn vaatima metodologia on hyvin toisenlainen kuin vielä muutamia vuosikymmeniä sitten. Kyseessä ei ole mikä tahansa muutosprosessi, vaan monitahoinen ja syvällinen oikeuden transformaatio. Se on tehnyt tuomarin ammatista erilaisen - entistä tärkeämmän, entistä vaativamman, entistä vastuullisemman, ja samalla entistä kiinnostavamman. Rutiiniakin luonnollisesti yhä riittää, mutta oikeuden uudet ulottuvuudet tietävät meille yhä vaativampaa henkistä askarointia ja ponnistelua. Lainkäyttö ei ole helppoheikkien hommaa.

Oikeudellisen toimintaympäristön muutosten rinnalla tuomioistuimissa näkyvät osaltaan tietenkin myös muut yhteiskunnalliset muutokset. Ei voi vähätellä niitä sangen vaikeita ja oikeusturvan kannalta tärkeitä näyttökysymyksiä, joita tuomioistuimissa joudutaan pohtimaan ja joiden arvioinnista ihmiskohtalot riippuvat. Myöskään ei voi vähätellä esimerkiksi kielellisen ja kulttuurisen moninaisuuden mukanaan tuomia uusia haasteita tuomioistuinten työssä.

Euroopan oikeudellisen integraation alalla ylikansallisten tuomioistuinten merkitys oikeuskehityksessä on ollut keskeinen. Myös kansallisella tasolla tuomioistuinten rooli valtiollisessa tehtäväjaossa on saanut aiempaan verrattuna korostuneemman merkityksen. Vaarana on, että siitä voi tulla liiankin korostunut.

Perusoikeuksien ja demokraattisen päätöksentekoon kesken vallitsee väistämättä jännite, sillä perusoikeuksien tarkoituksena on juuri asettaa rajoja myös demokraattisesti muotoutuneen enemmistön tahtoon perustuvalle lainsäädännölle. Tästä johtuva jonkinasteinen jännite on siksi erottamaton osa näiden metanormien ja tavallisen lainsäädännön keskinäissuhdetta. Välttämätöntä on myös, ettei perus- ja ihmisoikeusnormien tulkinta jää staattiseksi, vaan sen tulee reagoida erilaisiin yhteiskunnassa ilmeneviin muutoksiin. Perus- ja ihmisoikeusnormien tehtävänä on raamittaa ja tukea yhteiskunnallista kehitystä, ei pysäyttää sitä. Aikaansa seuraava tulkintametodi on siksi olennainen.

Sekä mainitunlainen jännite että dynamiikka kuuluvat siis metanormien perusaineksiin. Samalla niistä avautuu kuitenkin myös erilaisten ristiriitojen potentiaalia. Britanniassa tästä aihepiiristä on jopa tulossa yksi kuuma kysymys ensi kevään parlamenttivaaleissa.

Perus- ja ihmisoikeudet on säädännäisesti muotoiltu pääosin hyvin yleisluontoisesti. Niiden konkretisointi on siksi monesti sisällön antamista pikemmin kuin tulkintaa samassa mielessä kuin alaltaan ja asiayhteydeltään rajatumpien säännösten kohdalla.

Tyypillistä on myös, että perusoikeudet törmäävät toisiinsa ja rajaavat toisiaan. Meillä ilmenee silloin tällöin ongelmia siinä, että kaikki asiaan vaikuttavat perusnormitkaan eivät syystä tai toisesta tule kerralla huomioon otetuksi. Jos jotakin asiaa keskitytään katsomaan liikaa vain yhdestä näkökulmasta, voi käydä niin, että jotakin muuta olennaista ikään kuin häviää tutkasta. Silloin saatetaan ajautua yksipuolisiin tai yksisilmäisiin johtopäätöksiin, jotka eivät lopulta kestä. Metanormien maailmassa oikeudellisen osaamisen tai omaksutun näkökulman kapeus saattavat olla erityisen vaarallisia.

Meitä sitovat perus- ja ihmisoikeusnormistot ovat sisällöllisesti ja soveltamisalaltaan osin päällekkäisiä, osin erillisiä. Toisaalta niiden oikeussystemaattinen asema ei ole sama. Myös näistä seikoista syntyy omia, osin varsin haasteellisiakin kysymyksiä. EU:n perusoikeuskirja alan uusimpana elementtinä tuo tähän aihepiiriin lisää aineksia.

Kansallisen perusoikeusjärjestelmän uudistuksessa yhtenä lähtökohtana oli kansallisten perusoikeuksien sisällöllinen lähentäminen erityisesti suhteessa Euroopan ihmisoikeussopimuksessa turvattuihin oikeuksiin. Ihmisoikeussopimus edustaa kuitenkin periaatteessa vähimmäisnormeja.

Esimerkiksi ne bis in idem -problematiikan yhteydessä on meillä hiljattain jouduttu arvioimaan myös ihmisoikeussopimuksesta ja perustuslaista johtuvien vaatimusten keskinäistä suhdetta yhdessä konkreettisessa aihepiirissä. Vuoden 2010 ratkaisuissa Korkein oikeus joutui EIT:n ratkaisujen johdosta ensi kertaa pohtimaan sekä idem -kriteerin soveltamista että bis -kriteerin tulkintaa hallinnollisten ja rikosoikeudellisten seuraamusten kesken. Jo silloin KKO piti ongelmallisena EIS 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan sanamuodon mukaista sisältöä, jonka mukaan ne bis in idem -kielto kytkeytyy seuraamusratkaisun lopullisuuteen. Silloin todettiin muun muassa, että kansalaisten aseman ja seuraamusjärjestelmän johdonmukaisuuden kannalta ei ole ongelmatonta, että mahdollisuus joutua syytteeseen riippuisi siitä, onko veronkorotuspäätös – josta silloin oli kysymys – lopullinen. Asiaan palattiin vuoden 2013 vahvennetun jaoston ratkaisussa, jolloin oli pohdittavana, oliko bis -kriteerin tulkintaa syytä muuttaa etenkin sen valossa, mitä perustuslakivaliokunta oli asiasta lausunut eräässä vuonna 2012 antamassaan lausunnossa. Kysymys oli siitä, oliko ne bis in idem -kiellon alaa laajennettava koskemaan rinnakkain vireillä olevia seuraamusmenettelyjä, ja jos niin millä tavalla. Vahvennetun jaoston ratkaisussa KKO:n enemmistö katsoi, että bis -kriteerin tulkintaa oli syytä laajentaa aiemmasta. Samalla kuitenkin päädyttiin siihen, ettei tällöin silloin voitu rakentaa EIS:n sanamuodosta ilmenevän lopullisuuskriteerin varaan, vaan että PL 21 §:n kannalta oli omaksuttava laajempi tulkinta, jossa ne bis in idem -kielto kytkettiin aikaisempaan ajankohtaan eli siihen, kun seuraamusta koskevaa päätösvaltaa on ensi vaiheessa käytetty. Sittemmin EIT on tämän vuoden alkupuoliskolla antanut ratkaisuja, joissa pitäydytään artiklan sanamuodon pohjalta siinä, että ratkaiseva merkitys lisäpöytäkirjan tulkinnassa annetaan lopullisuuskriteerille. Vastaavalla tavalla on tulkittu unionin perusoikeuskirjan 50 artiklaa EU-tuomioistuimen ratkaisussa Åkerberg-Fransson helmikuulta 2013.

Tämä on valaiseva esimerkki siitä, että aina ei todellakaan ole perusteltua pitäytyä vain siinä suojatasossa, jota ihmisoikeussopimuksen katsotaan edellyttävän. Kuten KKO:n ratkaisun perusteluista ilmenee, KKO (enemmistö) katsoi, että suomalaisessa järjestelmässä, jossa samasta teosta johtuvat hallinnolliset ja rikosoikeudelliset seuraamusmenettelyt ovat toisiinsa nähden aivan erillisiä ja kulkevat alusta loppuun eri instansseissa, ei voitu hyväksyä sellaista tulkintaa, jonka mukaan ratkaisevaksi muodostuisi, kumpi menettely ensin saavuttaa loppupisteensä. Kilpajuoksujärjestelmä johtaisi siihen, että samanlaisista teoista voisi koitua olennaisesti erilainen seuraamus riippuen siitä, kumpi prosessi sattuu ensin tulemaan maaliviivalle. KKO:n kannan mukaan rangaistuksellisessa sanktioasiassa eivät lopputulokset voi ratketa niin sattumanvaraisin perustein.

Mainitsen tämän yhtenä esimerkkinä siitä, kuinka perus- ja ihmisoikeuskysymyksissä ei voi olla kysymys vain siitä, että kansallisessa lainkäytössä omaksutaan ja sokeasti noudatetaan muualta tulevia linjauksia, vaan joudutaan myös itsenäisesti arvioimaan, millä tavoin eri näkökohtia on punnittava, jotta annetuissa raameissa päästäisiin mahdollisimman tasapainoisiin ratkaisuihin.

Ne bis in idem -probleema on samalla esimerkki järjestelmäkysymyksestä, joka edellyttää järjestelmätason ratkaisuja. Niitä eivät tuomioistuimet pysty hoitamaan, vaan rakenteelliset asiat on ratkaistava lainsäädännöllä. Tältä osin lainsäätäjän urakka on meillä paljolti edelleen kesken.

Perus- ja ihmisoikeuksien kaltaiset metanormit nostavat myös esiin hyvinkin perustavanlaatuisia, valtioelinten tehtävien ja vastuun jakoon liittyviä kysymyksiä. Keskustelua "tuomarivaltiosta" on meilläkin ajoittain käyty, mutta kansalliset tuomioistuimet ovat perinteisesti olleet suhteellisen varovaisia ja pidättyväisiä oikeutta luovassa aktivismissa. Myös ajankohtainen eurooppalainen debatti tuomarivallasta on enimmäkseen kohdentunut ylikansallisten tuomioistuinten rooliin.

Suomessa lähdettiin 20 vuoden takaisen perusoikeusuudistuksen yhteydessä nimenomaisesti siitä, että perusoikeuksien tuli saada aiempaa suurempi merkitys myös lainkäytössä. Mitään merkittävää vallansiirtoa tuomioistuimille ei silti tavoiteltu. Ajatuksena tai tarkoituksena ei näytä olleen, että tuomioistuimet alkaisivat ottaa itselleen suuria omia vapauksia perusoikeuksien sisällön muovaamisessa ja niiden käyttämisessä alustana oikeutta luovalle toiminnalle.

Suhteessa Euroopan ihmisoikeussopimukseen suomalaiset tuomioistuimet ovat nähneet tehtäväkseen pyrkiä noudattamaan sopimusmääräyksiä sellaisina kuin niiden sisältöä on tulkittu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa. Kuten äsken mainittu ne bis in idem –esimerkki osoittaa, kansallisen tason oikeudelliset olot voivat silti edellyttää myös jossakin suhteessa pidemmälle meneviä ratkaisuja.

Muualla Euroopassa vallitseva lähestymistapa on havaintojeni mukaan ollut yleensä pääosin samankaltainen.

Naapurimaassamme Ruotsissa tilanne näyttää kuitenkin parin viime vuoden aikana muuttuneen. Voidaan nähdä, että siellä ovat lainkäytössä alkaneet puhaltaa uudenlaiset tuulet. Varsinkin Ruotsin korkein oikeus on eräissä ratkaisuissaan omaksunut linjan, jota on joissakin puheenvuoroissa kuvattu ihmisoikeussopimuksen "kansallistamiseksi". Ruotsin korkein oikeus on uudemmassa ratkaisukäytännössä nimenomaisesti lähtenyt siitä, että se soveltaa ihmisoikeussopimusta kansallisena lakina ja omaksuu sen pohjalta itsenäisesti omia tulkintoja (ks. mm. NJA 2012 s. 1038, NJA 2012:94, kohta 17). Vastaavasti EIT:n tulkintojen merkitys tällöin supistuu, ja niiden rooliksi jää osoittaa rajoja kansallisesti harjoitettavalle tulkintavallalle.

Ruotsissa korkein oikeus on siis alkanut tehdä ihmisoikeussopimuksesta ikään kuin "omaa valuuttaa". Tämä on merkittävä uusi kehityspiirre. Siitä on hyvä olla selvillä. Nykyisin on siis tarpeen tehdä ero sen välillä, mitä ihmisoikeussopimuksesta seuraa sellaisena kuin sitä tulkitaan valtiosopimuksena Strasbourgissa, ja mitä se merkitsee sellaisena kuin sitä tulkitaan kansallisena lakina ruotsalaisissa tuomioistuimissa. Nämä eivät välttämättä ole sama asia.

Tässä ilmenevä konvention "kansallistaminen" on merkille pantava asia. Kysymys on muusta kuin ihmisoikeussopimuksen sisällyttämisestä osaksi kansallista oikeusjärjestystä. Sen ovat useimmat sopimusvaltiot tehneet, muun muassa kaikki pohjoismaat, joskaan eivät aina samalla tavalla. Esimerkiksi Norjassa ihmisoikeussopimukselle on kansallisessa normihierarkiassa annettu nimenomainen etusija tavalliseen lakiin nähden. Myös Ruotsissa on hallitusmuotoon otettu nimenomainen kielto omaksua laissa ihmisoikeussopimuksen kanssa ristiriidassa olevia normeja.

Sopimuksen inkorporointi osaksi kansallista lainsäädäntöä on meillä ja muualla tapahtunut parlamentin päätöksellä.

Sopimuksen "kansallistaminen" nyt puheena olevassa merkityksessä on sitä vastoin tuomioistuimen linjaus, jonka ytimenä on siis se, että lainkäyttäjä ei tyydy vain noudattamaan ja soveltamaan sopimusta sellaisena kuin sitä tulkitaan ylikansallisella tasolla, vaan ottaa sopimuksen "omiin käsiinsä", valtakirjaksi omille tulkinnoille. Tällaisella linjauksella on kansallisella tasolla vaikutuksensa myös valtioelinten keskinäisen vallankäytön kannalta. Asia on merkittävä sekä periaatteellisesti että myös käytännön tasolla. Tämä on syytä tiedostaa: tuomioistuinlaitos varaa itselleen entistä enemmän valtaa tehdä omia, oikeutta luovia linjauksia yleisluontoisten ja horisontaalisten metanormien pohjalta.

Kehitys herättää keskustelua. Jotkut ovat siitä innoissaan, toiset varauksellisempia ja kriittisempiä. Eniten innoissaan ovat epäilemättä ne, jotka odottavat, että heidän toivomiaan oikeudellisia muutoksia syntyy helpommin tuomioistuinten kautta kuin poliittisen järjestelmän kautta. Eräs toimija onkin tervehtinyt asiaa julistamalla, että "HD har gett en ny arbetsordning för domstolarna".

Lainkäytön uusien linjojen pontimena ei ole yksin edellä mainittu ihmisoikeus¬sopimuksen "kansallistaminen", vaan nyttemmin myös kansallinen perustuslaki, regeringsformen (NJA 2014 s.323, NJA 2014 s. 332). Akateemiselta taholta on tältä osin kiinnitetty huomiota siihen, että on otettu valtiosääntöisesti suuria askelia ilman, että se oikeastaan tulisi näkyviin ratkaisujen perusteluissa (näin totesi professori Karin Åhman Svean hovioikeuden juhlaseminaarissa tämän vuoden kesäkuussa).

Debatti vallanjaosta ja tuomarivallasta on siis saanut Pohjolan leveysasteilla uusia aineksia.

Oltiinpa naapurimaan trendeistä mitä mieltä tahansa, ainakaan oma vaikutelmani ei ole se, että tuomioistuinten puolelta olisi ainakaan toistaiseksi ollut ensisijaisesti kysymys demokraattisen päätöksenteon nimenomaisia tuloksia haastavista tai niiden kanssa kilpailuun hakeutuvista valtapyrkimyksistä. Pikemminkin on kysymys siitä, että poliittisten valtioelinten passiivisuudesta sukeutuu tilaa sille, ja samalla helposti myös paineita siihen, että asioita pyritään paikkaamaan tuomioistuinten kautta.

Taustalla ei siis tällöin ole niinkään se, että lainsäätäjä olisi antanut oman harkitun vastauksensa, josta lainkäyttäjä päätyisi poikkeamaan, vaan että lainsäätäjä on osaltaan jättänyt ratkaisuja tekemättä, jolloin tuomioistuin ikään kuin astuu sijaistoimijaksi. Tuomioistuimen vallankäyttö ei siis välttämättä ole poliittiselle vallankäytölle perus- tai ihmisoikeuksista johtuvien rajoitusten kontrollia, vaan poliittisen järjestelmän normivallan korviketta.

Perimmäinen kysymys onkin poliittisen järjestelmän toimintakyky, tai siinä ilmenevät vajeet. Mitä seuraa, jos tai kun poliittiset päätösprosessit eivät tuota sitä norminantoa, joka niille kuuluisi?

Tuomioistuimet voivat joissakin kohdin tai joiltakin osin joutua, ja myös kyetä, tilapäisesti paikkaamaan normijärjestelmän aukkoja ja puutteita. Tuomioistuimet eivät kuitenkaan voi korvata lainsäätäjää. Niiden ei myöskään ole hyvä ajautua rooliin, joka ei niille kuulu ja jota ne eivät lopulta pysty asianmukaisesti hoitamaan.

Poliittisen järjestelmän toimintakyvyssä tai -halussa ilmenevien epäkohtien tulisi demokraattisessa yhteiskunnassa korjautua ensisijaisesti poliittisen järjestelmän kautta. Tuomioistuimista ei pitäisi tulla sijaistoimijoita kysymyksissä, joita poliittiset valtioelimet syystä tai toisesta väistelevät. Kansalaisten kannalta asianmukaisesti toimivassa oikeusvaltiossa sekä demokraattisten prosessien että oikeuden prosessien tulisi kyetä täyttämään omat tehtävänsä ja vastuunsa.

Jos runsaat sata vuotta sitten Viipurin hovioikeudessa oltiin periaatteellisesti isojen kysymysten äärellä, voi siis sanoa, että myös tänään ollaan periaatteellisesti isojen kysymysten äärellä.

***

Oikeusjärjestyksen omat murrostekijät tuovat meille monia haasteita ja isoja kysymyksiä, joita olen edellä sivunnut. Mutta ei siinä kaikki. Suomi on tullut tilanteeseen, jossa myös taloudelliset tekijät aiheuttavat meille suuria muutospaineita.

Elintasomme ja hyvinvointimme ovat viennin varassa, mutta siihen on tullut iso lovi, joka ei ole vain ohimenevistä suhdanteista johtuva. Väestön ikärakenne on huoltosuhteen kannalta hankala. Julkisen talouden kestävyysvaje on todellinen, vakava ja vakavasti otettava asia. Nämä yhteiskunnalliset haasteet eivät häviä sillä, että käännämme katseen toisaalle, esimerkiksi omaan napaan.

Myöskään sellaista ajattelutapaa ei mielestäni voi puolustaa, jonka mukaan oikeudenhoidon osuus kaikista julkisista menoista on niin pieni, että tämä ala joutaisi jäämään remontoinnin ulkopuolelle. Myös oikeudenhoidossa on sekä tarvetta että sijaa monenlaisille uudistuksille.

Vallitseva tilannekuva on kuitenkin huono: oikeudenhoidon järjestelmää ei kyetä nykyisellään rahoittamaan, mutta sitä ei myöskään kyetä uudistamaan niin, että vaatimusten mukainen oikeusturva voitaisiin järjestää alemmalla rahoitustasolla. Tällainen meno ei voi jatkua. "Junttura" lienee savolainen sana, joten käytettäköön tänään sitä. En näe perusteita kuvitella oikeudenhoidon "juntturan" voivan ratketa niin, että leikkaukset perutaan ja kaikki saa jatkua entisellään. Entisellään kaikki ei voi jatkua siitäkään syystä, että meillä on korjattavana oikeusturvan vajeita jo ilman niitä leikkauksia, joita talouden kriisi ja kestävyysvaje ovat jo aiheuttaneet ja aiheuttavat tulevina vuosina.

Oikeusturvan laatu ei tule kuntoon ilman isoja uudistuksia. Niitä pitäisi tehdä suunnitelmallisesti, ja kokonaisuuksia katsoen. Sieltä täältä korjailemalla ei synny johdonmukaista, tasapainoista eikä riittävää tulosta – sanalla sanoen ei synny oikeusvaltion vaatimusten mukaista ja laadun kannalta optimaalista oikeusturvaa.

Vaikka perusoikeuksia on normatiivisella tasolla vahvistettu ja ihmisoikeuksia korostettu, käytännön tasolla on edelleen monia puutteita. Esimerkiksi seuraavat ilmiöt ovat meillä tosiasioita:

  • Oikeudenkäyntien keston ongelmia ei ole voitettu. Hyvitystä voi saada rangaistuksen lieventämisellä tai rahakorvauksella, mutta uusimpien tietojen mukaan esimerkiksi Helsingin käräjäoikeudessa on parhaillaan vireillä useita satoja rikosasioita, joissa esitutkinnan, syyteharkinnan ja oikeuskäsittelyn tähänastinen yhteiskesto on selvästi ongelmallinen.
  • Pääkaupunkiseudun raskaasti kuormitetut yksiköt ovat useita vuosia toimineet sen varassa, että eduskunta on niin sanotuilla joulurahoillaan paikkaillut niiden määrärahoja tilapäisrahoituksella. Oikeusvaltiossa lainkäytön kaltaista ydintoimintaa ylläpidetään vakaasti. Vuosikertarahoitus johtaa samalla määräaikaisen tuomarivoiman kroonistuneeseen käyttöön, mikä ei kuulu oikeusvaltioon.
  • Syyttäjälaitoksen ja myös tuomioistuinlaitoksen rahoitusta on paikkailtu korvamerkityllä rahoituksella, joka ei oikeusvaltion lainkäyttöön sovi lainkaan. Yleisissä tuomioistuimissa onkin pidetty selvänä, ettei esimerkiksi budjettikirjaus "harmaan talouden torjumisesta" voi olla peruste, jolla rikosasioiden käsittelyä priorisoitaisiin riippuen siitä, onko syytteessä kyse julkisen talouden fiskaalisista eduista vai jostakin muusta. Tämä ei poista ongelmaa, joka liittyy syyttäjälaitoksen riippuvuuteen korvamerkitystä rahoituksesta. Turvapaikka-asioissa säästösyillä perusteltu korvamerkitty rahoitus on ilmeisesti saavuttanut tavoiteltua "vaikuttavuutta" myös lainkäytössä.
  • Lainsäädännön uudistustyössä on ollut ja on edelleen perusoikeuksien ja oikeusvaltioperiaatteiden kannalta ongelmallisia vinoutumia. Etenkin muutoksenhakujärjestelmän kehittäminen on ajautunut kummalliseen tilaan, jossa oikeusturvatakeet asettuvat perus- ja ihmisoikeuksien näkökulmasta nurinkurisesti. Yleisen lainkäytön alalla suora valitusoikeus toiseen oikeusasteeseen on tarkoitus rajata vakavimpiin rikosasioihin, kun taas hallintolainkäytössä kuva on edelleen hyvin toisenlainen, vireillä olevasta tilkkutäkkikorjailusta huolimatta. Tuloksena näyttää olevan anomalia, jossa varmin oikeusturvatie varataan viranomaisille ja suurille taloudellisille intresseille. Perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta koherenttia linjaa ei tällä hetkellä ole näkyvissä.
  • Rikosprosessissa on hyväksytty periaatteelliselta kannalta problemaattisiakin uudistuksia, kuten syyteneuvottelu, samalla kun hallintoasioissa esimerkiksi muutoksenhaku-järjestelmän rationalisointi on aukollista ja vaivalloista.
  • Tuomioistuimia käytetään vähäisiin ja selväpiirteisiin rutiiniasioihin, samalla kun vaativien ja oikeusturvan kannalta kriittisempien asioiden sujuvaa käsittelyä ei pystytä riittävän hyvin turvaamaan.
  • Elinkeinopoliittisesti tärkeinä pidettyihin asiaryhmiin on panostettu erityisin toimivaltajärjestelyin ja erityisin voimavaroin, samalla kun resurssitilanne muutoin kuormitetuissa yksiköissä on vuosi vuodelta kiristynyt ja vaikeutunut.

Mainitut esimerkit osoittavat ja korostavat, kuinka tärkeää on päästä siihen, että oikeudenhoitoa uudistetaan perus- ja ihmisoikeusvaatimusten sekä oikeusturvatarpeiden kannalta linjakkaasti, tasapainoisesti ja johdonmukaisesti sekä oikeusvaltion perusteita rapauttamatta.

Kun me katsomme ajassa kauas taaksepäin, näemme helposti, minkälaisia vaikeuksia meillä on jouduttu voittamaan ja minkälaista valtavaa edistystä esimerkiksi oikeudenhoidossa on saavutettu. Samalla kun annamme arvon menneiden aikojen ponnisteluille ja kehitykselle, on kuitenkin myös tärkeää kysyä, olemmeko saavuttaneet sen tason, joka meidän olisi pitänyt saavuttaa tai jonka meidän voidaan edellyttää saavuttavan. Oikeudenhoidon alalla näin ei mielestäni voida sanoa. Työmaa on kovasti kesken. Taloudellisten voimavarojen niukkuus tekee sekä epäkohdista että järjestelmän korjaustoimien tarpeista erityisen akuutteja.

Korvamerkityn rahoituksen yhteydessä on nähty, että jos tuomioistuimet suostuvat hallinnon jatkeeksi, niistä tehdään, ja niistä tulee, hallinnon jatkeita. Oikeusvaltiossa tuomioistuin ei kuitenkaan saa olla hallinnon jatke, ja tuomioistuinten on itse oltava viime kädessä takeena siitä, ettei sellaiseen rooliin luisuta.

Jos me aiomme olla oikeusvaltio ja jos me aiomme pitää oikeusturvaa perusoikeutena, silloin tuomioistuimet eivät ole hallinnon jatkeita, lainkäyttö ei ole valikoivasti kohdeltava yhteiskunta-politiikan väline eivätkä oikeusturvan tasoon ja laatuun vaikuttavat toimintaedellytykset määräydy minkään tahon lobbausvoiman mukaan, vaan kunkin asiatyypin faktisten piirteiden ja oikeudellisten kriteerien mukaan. Resurssipolitiikkaa tai resurssiahdingon kohdentamista ei myöskään käytetä palautemekanismina lainkäytön ratkaisuista, vaan rahoitustilannekin otetaan rationaalisen uudistamisen ja kehittämisen pontimeksi.

Hyvät kuulijat – sekä vastuu kansakunnan tulevaisuudesta että arvonanto sen historialle vaativat valtioelimiltämme tämän kriittisesti kesken olevan työmaan hoitamista ja oikeudenhoidon saattamista sellaiseen kuntoon, jota perus- ja ihmisoikeudet edellyttävät ja jota kansalaiset voivat nykyaikana odottaa.

Meidän pitäisi löytää keinot, joilla poliittiset valtioelimet saadaan tekemään oma osuutensa siinä, että ainakin oikeusturvan vähimmäisvaatimukset toteutuvat ja oikeusvaltion periaatteet pidetään voimassa ja kunniassa myös käytännön tasolla. Oikeuslaitoksen sisälle jää toki samalla paljon tehtävää. Tosiasia kuitenkin on, että tällä tiukasti lakiin sidotulla alalla toimintaedellytykset ja myös vaikuttavimmat uudistukset riippuvat olennaisesti lainsäädännöstä sekä toimintavaatimusten ja voimavarojen yhteensopivuudesta.

Rakenteellisten ja toiminnallisten uudistusten lisäksi tuomioistuinlaitoksen kehittämistyön parantaminen kaipaa myös sitä, että meillä olisi moderni ja ammattimaisesti järjestetty tuomioistuinhallinto tuomioistuinten palvelemiseksi ja tukemiseksi sekä rakenteellisen riippumattomuuden suojaksi.

Arvoisa juhlaväki –

Oikeusvaltio ei kehity eikä säily itsestään. Se ei kehity eikä välttämättä edes säily, jos me pysymme vaitonaisina sen asioista, epäkohdista ja muutostarpeista. Vaikeneminen ei ole kultaa.

Myöskään menneiden aikojen muistot ja kulttuuriperintö eivät säily, jos me pysymme vaitonaisina. Tämän historiallisen juhlapäivän kunniaksi minulla onkin tässä yhteydessä tilaisuus ja ilo ilmoittaa, että nyt on käynnistymässä yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa toimeenpantava muistitiedon keräyskampanja, joka koskee sekä hovioikeuksia että myös korkeinta oikeutta. Itä-Suomen hovioikeuden emerituspresidentti Mikael Krogerus on yhdessä SKS:n asiantuntijoiden kanssa ollut tämän kampanjan puuhamiehenä. Tarkempia tietoja ja ohjeita kampanjasta jaetaan lähipäivinä. Parhaat palkitaan, joten muistiaan ja muistojaan kannattaa nyt kaivella ensi maaliskuun loppuun asti.

Esitän sekä historialliselle että uudelle Itä-Suomen hovioikeudelle ja sen koko henkilöstölle parhaat onnittelut ja menestyksen toivotukset. Oikeusvaltiota pitää vaalia tarkoin, jatkuvasti ja valppaasti. Toivon, että osaltanne pidätte pilaria pystyssä!

Toivotan teille voimia ja viisautta lainkäyttöön sekä intoa ja tarmoa uuden hovioikeuden toiminnan kehittämiseen. Samalla toivon kaikille työn iloa ja jaksamista.

 
Julkaistu 7.10.2014