Etusivu » Muutoksenhakijalle » Valituslupahakemuksen sisällöstä

Valituslupajärjestelmästä ja valituslupahakemuksen sisällöstä

Oikeusneuvos Pertti Välimäki

I Aihe ja sen käsittelytapa

Valituslupahakemuksen sisältöä koskevat oikeudenkäymiskaaren (OK) 30 luvun säännökset ovat melko niukat. Niiden lainopillisesta tarkastelusta ei ole saatavissa paljoakaan ohjetta siihen, miten hyvä valituslupahakemus tulisi kirjoittaa. Tämä johtuu siitä, että valituslupahakemuksen sisältöä koskevat ongelmat eivät olekaan lainopillisia vaan pikemminkin asianajotaidollisia.

Kysymyshän on ennen muuta siitä, miten asiamiehen tulisi kirjoittaa valituslupahakemuksensa perustelut, miten hänen tulisi asiansa esittää, jotta asiakkaan hakemus voisi menestyä, jos sen menestyä pitäisi. Näin ollen joudun käsittelemään aihetta lähinnä asianajotaidon näkökulmasta.

Jäljempänä esittämäni käsitykset ovat omiani. Selvää on, että tällaiseen aihepiiriin liittyvistä kysymyksistä jäsenten keskuudessa on erilaisia käsityksiä. Uskon kuitenkin, että tärkeimmistä kysymyksistä vallitsee kohtalainen yksimielisyys.

Jotta ymmärtäisi, miksi suosittelen valituslupahakemuksen kirjoittamista siten kuin jäljempänä jaksosta VI ilmenee, selitän aluksi muutamaan yleisempää kysymystä: jaksossa II valituslupajärjestelmää ja jaksossa III sitä, mistä kysymyksistä voidaan saada prejudikaatti.

Esitykseni pohjana on 16.2.2001 korkeimman oikeuden asianajajapäivänä pitämäni esitelmä, jota olen jonkin verran laajentanut ja jonka olen päivittänyt 31.12.2012.

II Valituslupajärjestelmästä

Suomen perustuslain 99 §:n mukaan korkein oikeus käyttää ylintä tuomiovaltaa riita- ja rikosasioissa eli yleisen lain mukaan ratkaistavissa oikeusasioissa. Tämä tarkoittaa, että korkeimman oikeuden tehtäviin kuuluu hovioikeuksien ja maaoikeuksina toimivien käräjäoikeuksien sekä eräissä asioissa vakuutusoikeuden ja markkinaoikeuden ratkaisuista tehtyjen valitusten ratkaiseminen. Ylimmän tuomioistuimen toimivaltaa kuuluu myös ylimääräisten muutoksenhakemuksien – kantelujen, tuomiopurkuhakemuksien ja menetetyn määräajan palautushakemuksien – ratkaiseminen.

Ylintä tuomiovaltaa voitaisiin ajatella käytettäväksi siten, että korkein oikeus tutkisi kaikki jutut, jotka sinne valitusteitse saatetaan. Tämä on osoittautunut pulmalliseksi niin meidän kuin muidenkin maiden oikeuslaitoksissa. Ongelmat johtuvat siitä, että ylimmän tuomioistuimen ratkaisuilta on aina odotettu, että niillä olisi myös yleisempää merkitystä. Ei ole riittänyt, että ratkaisu on mahdollisimman hyvä ja oikea kussakin asiassa, vaan että ratkaisusta olisi ohjeeksi ja opiksi myös muissa vastedes ratkaistavissa asioissa, toisin sanoen, että niillä olisi myös prejudikaattiarvoa. Tästä syntyy ristiriita: useallakaan ratkaisulla ei ole merkitystä muille kuin jutun asianosaisille, sen sijaan yleisempää merkitystä on vain harvoilla ratkaisuilla. Jos siis kaikki jutut tutkitaan, voimavarat kuluvat pääosin sellaisiin asioihin, joilla ei ole yleistä merkitystä eli prejudikaattiarvoa.

Tämän ristiriidan poistamiseksi muutoksenhakua korkeimpaan oikeuteen on pyritty rajoittamaan – melkein yhtä kauan kuin korkein oikeus on ollut olemassa. Vuosina 1922-1979 meillä oli voimassa muutoksenhakulupajärjestelmä. Viime vaiheessa se tarkoitti sitä, että häviöarvoltaan tai rangaistusmäärältään tietyn rajan alle jäävissä asioissa muutoksenhakulupa myönnettiin yleensä vain prejudikaattiperusteella ja muissa asioissa, jos ilmeni aihetta hovioikeuden ratkaisun muuttamiseen.

Vanha muutoksenhakulupajärjestelmä oli samaa tyyppiä kuin 1.1.2011 voimaan tullut jatkokäsittelylupajärjestelmä valitettaessa käräjäoikeudesta hovioikeuteen (650/2010).

Vuodesta 1980 voimassa ollut järjestelmä on nimeltään valituslupajärjestelmä, jonka ydin on siinä, että korkein oikeus ottaa täyteen tutkintaan ja ratkaistavakseen vain sellaiset asiat, joilla ajatellaan oleva prejudikaattiarvoa. Sillä seikalla, tulisiko hovioikeuden ratkaisu muuttumaan, ei lähtökohtaisesti ole merkitystä. Muutoksenhakujärjestelmämme muuttui näin yksiasteiseksi ja korkein oikeus pääasiallisesti prejudikaattituomioistuimeksi.– OK 30:3:n mukaan valituslupa voidaan myöntää ainoastaan seuraavilla kolmella perusteella:

  1. ennakkotapausperuste: jos lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa tai oikeuskäytännön yhtenäisyyden vuoksi on tärkeätä saattaa asia korkeimman oikeuden ratkaistavaksi;
  2. purkuperuste: jos luvan myöntämiseen on erityistä aihetta asiassa tapahtuneen sellaisen virheen takia, jonka perusteella ratkaisu olisi purettava tai poistettava;
  3. painava syy –peruste: jos valitusluvan myöntämiseen on muu painava syy.

Purkuperuste ja painava syy tulevat valituslupaperusteina kyseeseen selvästi harvemmin kuin prejudikaattiperuste. Korkeimman oikeuden oman tilastoinnin mukaan valitusluvan myöntämisen pääasiallisena perusteena on 2010-luvun alkuvuosina ollut 85 %:ssa prejudikaatti-, 10 %:ssa purku- ja 5 %:ssa painava syy -peruste. Purkuperusteen merkitys valituslupaperusteena on siinä, että myöntämällä valituslupa voidaan nopeuttaa selvien tuomiovirhekantelu- ja purkujuttujen käsittelyä, kun ei ole tarpeen odottaa ratkaisun lainvoimaisuutta. Painava syy valituslupaperusteena voi tulla kyseeseen niin sanotusti yksilöperusteella. Lupa voidaan myöntää, jos hakija osoittaa, että asia on hänelle esimerkiksi taloudellisesti poikkeuksellisen tärkeä.

Valituslupajärjestelmää ei sovelleta kaikkiin asioihin eikä kaikkiin kysymyksiin. Oikeudenkäyntiin osallisella tulee yleensä olla oikeus hakea muutosta ainakin yhdessä valitusasteessa. Tämän vuoksi valituslupajärjestelmä ei koske hovioikeuden ensimmäisenä asteena ratkaisemia asioita (OK 30:2). Ongelmaksi voi syntyä se, miten asia tässä yhteydessä käsitetään: ymmärretäänkö se juttukohtaisesti vai ratkaisuittain. Oikeuskäytännössä kysymykseen on vastattu ensimmäisen vaihtoehdon mukaan: valituslupajärjestelmä ymmärretään jutuittain. Jos oikeudenkäynti on pantu vireille hovioikeudessa, siinä ei sovellettava valituslupajärjestelmää. Mutta kun kyse on hovioikeudessa muutoksenhakuasiana käsiteltävään pääasiaan kuuluvista liitännäisratkaisuista – esimerkkinä ratkaisut hovioikeuskuluista ja todistelukustannuksista – ne seuraavat pääasiaa, vaikka ne ovat hovioikeuden ensimmäisenä asteena antamia. Valituslupajärjestelmä koskee niitä (ks. esim. KKO 2002:6, 2002:22 ja 2002:77).

Selvää on, että ylimääräistä muutoksenhakua valituslupajärjestelmä ei koske. Tästä on kuitenkin yksi poikkeus: valituslupajärjestelmä koskee hovioikeuden ratkaisua, jonka hovioikeus on antanut sinne kanteluteitse saatetussa asiassa (KKO 1995:180).

III Prejudikaatiksi käyvä kysymys

Kun valtaosa valitusluvista myönnetään prejudikaattiperusteella, tärkein kysymys kuuluu: millaisista kysymyksistä prejudikaatti voidaan antaa. Ensimmäinen vastaus on helppo: prejudikaatissa on kyse oikeuskysymyksistä. Tästä eteenpäin ongelmat ovatkin vaikeampi. Ensiksikin: mitä tarkoitetaan oikeudellisella kysymyksellä ja toiseksi: millaiset oikeudelliset kysymykset kelpaavat prejudikaattikysymyksiksi?

Lainkäytössä eteen tulevia pulmia voi yrittää ryhmitellä esimerkiksi seuraavalla karkealla ja liioittelevalla jaottelulla:

  1. oikeudellinen ongelma: epäselvää normia sovelletaan selvään tosiseikastoon;
  2. lainsoveltamiskysymys: selvää normia sovelletaan selvään tosiseikastoon
  3. näyttökysymys: selvää sääntöä sovelletaan epäselvään tosiseikastoon.

Sinänsä nämä kaikki kysymykset voivat kelvata prejudikaattikysymyksiksi, mutta eivät samoilla ehdoilla. Oikeudellinen ongelma voi kelvata sellaisenaan prejudikaattikysymykseksi, mutta muiden kysymyksien on täytettävä vaativammat ehdot.

(1) Oikeudellinen ongelma

Oikeudellinen ongelma tarkoittaa tavallisesti perinnäistä lainopillisesta ongelmaa: kysymys on joko säännöksen tulkinnasta (mikä on säännöksen sisältö) tai säännöksen systemaattista asemasta (mikä on säännöksen suhde muihin säännöksiin) taikka molempia. Tällaisia oikeudellisia ongelmia voi syntyä monista syistä. Klassisia syitä tulkintaongelmaan ovat lakitekstin aukollisuus, epäselvyys, ristiriitaisuus taikka monitulkintaisuus. Rikosoikeudessa nämä ongelmat eivät ole yhtä yleisiä kuin siviilioikeudessa, koska asiat ratkeavat usein jo yleisin tulkintasäännöin. Rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen kuuluvat kirjoitetun lain vaatimus (praeter legem –kielto) ja epätäsmällisyyskielto ratkaisevat monta sellaista tulkintaongelmaa, jotka siviilioikeudellisten tulkintaperiaatteiden pohjalta olisivat mitä mielenkiintoisimpia.
Jonkin uuden säännöstön säätäminen voi aiheuttaa vanhan säännöstön tai oikeuden tulkinta- ja systematisointiongelmia. Esimerkiksi ROL:n säätäminen on herättänyt monta kysymystä perinnäisten laissa säätelemättömien rikosprosessuaalisten oppien voimassaolosta. Syynä on se, että kaikkia uuden sääntelyn vaikutuksia muuhun oikeuteen ei ole otettu tai voitu ottaa huomioon. Kysymys on siis vanhan säännön soveltamisessa uudessa tilanteessa, siis silloin, kun säädösympäristö on muuttunut.

Esimerkin tästä kysymyksenasettelusta voi kehitellä KKO 2004:121 pohjalta. Itse jutussahan oli kyse siitä, voiko tuomioistuin omasta aloitteestaan ilman syyttäjän vaatimusta määrätä yli kahdeksi vuodeksi tuomitun heti vangittavaksi. Kysymyshän jäi sääntelemättä pakkokeinolain 1:26:ää vuonna 1995 muutettaessa. Kuten ratkaisun perusteluistakin ilmenee, jutun pääongelman voi hahmottaa yleisellä tasolla siten, että kyse on ROL:n mukaisen akkusatorisen eli syyttämismenetelmän ulottuvuudesta. Vanhastaan seuraamusten määräämisen on katsottu kuuluvan virallisperiaatteen alaan. Kysymyksen voi ymmärtää näin: onko akkusatorisen menetelmän hallitseva pääperiaate vaikuttanut siihen, miten virallisperiaatteen alaan kuuluvia kysymyksiä tulisi ratkoa. Tällainen pohdinta osoittanee, että perinnäisen laintulkintaongelman (lainaukko) ratkaisussa ovat vahvasti mukana systemaattiset näkökohdat eli uudistetun syyttämismenetelmän ja vanhan virallisperiaatteen välinen suhde.

Niin sanottujen avointen säännösten tai tarkoituksellisesti harkinnanvaraisten säännösten soveltamisongelmat ovat toisen tyyppisiä kuin klassiset tulkinta- ja systematisointiongelmat. Niissä lainsäätäjä on tarkoituksellisesti jättänyt kysymyksen määrärajoissa lainkäyttäjän harkintavaltaan. Siviilioikeuden puolella tyyppiesimerkkinä ovat avoimet sovittelu- tai kohtuullistamissäännökset kuten oikeustoimien kohtuullistamista koskeva OikTL 36 § ja osituksen sovittelua sääntelevä AL 103b §. Rikosoikeuden alalla tyypillisiä esimerkkejä ovat rangaistuksen mittaamis- ja lajin valinnan perusteita koskevat väljät ja eri suuntiin vetävät säännökset sekä avoimet tekijätunnusmerkistöt. Niiden soveltamisessa on usein olennaisinta keskenään ristiriitaisten oikeusperiaatteiden punninta.

(2) Lainsoveltamisongelma

Lainsoveltamiskysymykseksi määrittelin edellä tilanneen, jossa periaatteessa selvää sääntö sovelletaan selvään tosiseikastoon. Tyyppiesimerkkinä olkoon kysymys siitä, onko Subutex RL 50:5.2:ssa tarkoitettu erittäin vaarallinen huumausaine.

KKO 2004:127: Törkeän huumausainerikoksen kohteena oli ollut suuri määrä Subutex-tabletteja. Tämä buprenorfiinia vaikuttavana ainesosana sisältävä lääkeaine katsottiin erittäin vaaralliseksi huumausaineeksi.

Kysymys on lähtökohtaisesti yksinkertaisesta lainsoveltamistilanteesta. Selväähän on, että kysymys ratkaistaan RL 50:5.2:ssa olevan legaalimääritelmän nojalla: kyse on legaalimääritelmässä mainittujen arviointiperusteiden soveltamisesta yksittäiseen huumeeseen. Määritelmässä on kaikille määritelmille yhteinen ongelma: se on abstrakti, koska se on tarkoitettu koskemaan lukemattomia erilaisia aineita. Pääperiaate on, etteivät tällaiset yksinkertaiset soveltamiskysymykset ole prejudikaattikysymyksiä. Korkein oikeus olisi pääsemättömissä, jos se ottaisi yleiseksi tehtäväkseen tällaisten luokittelukysymyksien ratkaisemisen: huumausaineiden määrähän on loputon.

Prejudikaattikysymykseksi huumausaineen luokittelupulma voi nousta vasta sitten, jos kyse on hyvin yleisesti käytetystä aineesta ja jos tuomitsemiskäytäntö on suistunut samanlaisissa tapauksissa selvästi epäyhtenäiseksi. Tässä näyttäytyy myös oikeudellisen ongelman ja lainsoveltamiskysymyksen ero. Kun oikeudellinen ongelma voi nousta prejudikaattikysymykseksi jo yhden tapauksen perusteella – ongelmia ennakolta torjumaan – lainsoveltamiskysymys kelpaa prejudikaatiksi vasta useiden tapausten perusteella – ongelmia korjaamaan.

(3) Näyttökysymys

Usein kuulee väitettävän, ettei näyttökysymyksistä voi antaa prejudikaattia. Tällainen väite on tyypillinen yleisen tason epämääräinen heitto, jonka hyvä puoli on siinä, että empiirisessä todellisuudessa se pitää keskimäärin paikkansa. Väitteen huono puoli on toisaalta siinä, että joskus se vie pahasti harhaan. Eivät näyttökysymykset ole sinänsä prejudikaattikysymyksinä pannassa, vaan ne kelpaavat prejudikaateiksi kuten muutkin kysymykset. Ongelma on vain siinä, että näyttökysymys täyttää vain harvoin prejudikaatin edellytykset. Ensiksikin on otettava huomioon, että näyttökysymyksestä voi yleensä saada vain takautuvan prejudikaatin eli harkintaohjeen mutta ei oikeusohjetta (tapauksen otsikko kirjoitetaan yleensä "kysymys" muotoon). Toiseksi tällaisen harkintaohjeen pitää täyttää yleisyysedellytys: ohjeella tulee olla merkitystä vastedeskin. Esimerkkinä näyttöprejudikaatista käy seuraava tapaus, jonka otsikko kuuluu:

KKO 2004:60: Kysymys henkilön tunnistamisesta ja näytön arvioinnista rikosasiassa.

Ratkaisun perusteluista käy ilmi, että asiassa on nostettu esille epäonnistuneen esitutkinnan ja erityisesti huonosti järjestetyn tunnistamisen merkitys todistusharkinnassa. Esitutkinta oli suoritettu puutteellisesti ja epäillyn kannalta aineistoa perusteettomasti kaventaen. Tunnistaminen oli toimeenpantu ammattimaisista menettelyistä poikkeavasti. Kysymys oli siitä, miten nämä seikat vaikuttivat muiden todisteiden harkintaan

IV Valituslupahakemuksen sisällön merkitys

Mikä merkitys hakemuksen sisällöllä on valitusluvan myöntämisen kannalta? Ratkaisevassa asemassa on tietysti itse asia. Jos siinä ei ole perusteita luvan myöntämiselle, se ei hyvälläkään hakemuksella muuksi muutu. Sekä Ruotsissa että Suomessa on arvioitu, että noin 2/3 valituslupahakemuksista ovat selviä puoleen tai toiseen. Tämä tarkoittaa, että pieni osa hakemuksista on aivan selvästi sellaisia, että niissä lupa myönnetään ja suurin osa sellaisia, ettei niillä ole mitään menestymisen mahdollisuuksia (toivottomat tapaukset). Tavallisimmin toivottomissa tapauksissa kysymys ei ole oikeudellisesta ongelmasta vaan siitä, miten näyttöä juuri kyseisessä asiassa pitäisi arvioida tai miten selvää lainsäännöstä tulisi tässä tapauksessa soveltaa. Lupahakemuksista 1/3 on sellaisia, joissa lopputulosta on harkittava puoleen tai toiseen, toisin sanoen luvan myöntämistä pidetään ehkä mahdollisena (mahdolliset tapaukset), mutta lopputulos on ollut se, että hyväksytyksi tulee lopulta kaiken kaikkiaan noin 1/10 lupahakemuksista.

Sisällöllisesti hyvällä lupahakemuksella on merkitystä sekä asiakkaan asian menestymisen että korkeimman oikeuden työn kannalta. Asiakkaan asian menestymiseen hakemuksen sisällöllä voi olla ratkaiseva merkitys. Jos jutussa on prejudikaattikysymys, hyvä hakemus voi nostaa jutun toivottomasta mahdolliseksi ja mahdollisesta lupatapaukseksi. Toisaalta hakemuksesta voi tulla toivoton hakemuksen huonoudenkin vuoksi, siis siksi, että lupakysymystä ei ole osattu nostaa esiin. Korkein oikeushan ei ole velvollinen tutkimaan, olisiko jutussa muukin lupaperuste kuin se, johon hakija on vedonnut. Sinänsä tämä ei ole kiellettyä, mutta tällaista mahdollisuutta käytetään melko harvoin. Muiden asianosaisten kannalta voi olla arveluttavaa myöntää lupaa sellaisella prejudikaattiperusteella, johon hakija ei ole vedonnut lupahakemuksessaan ja joka ei millään tavalla tule esille myöskään valituksessa. Tällöinhän voisi käydä niin, että kukaan asianosainen ei tule prosessanneeksi siitä kysymyksestä, jolla asia ratkaistaan. Viran puolesta tutkittavat seikat ovat tietysti eri asia. Sinänsä prejudikaatiksi kelpaavassa tapauksessa juttu voi joutua ei lupaa -tapaukseksi myös sen vuoksi, että hakija sotkee jutun näyttöpuolen vielä hakemuksessaan.

Korkeimman oikeuden työn kannalta huonot hakemukset ovat riesa. Huonoa hakemusta on työlästä lukea, kun joutuu hakijalle myötämielisellä asenteella tutkiskelemaan, kummassa on vika: hakijan asiamiehen kirjoitustaidossa vai lukijan ymmärryksessä. Huonon hakemuksen perustunnusmerkistöön kuuluu myös se, että siinä vedotaan ympäripyöreästi ja perustelemattomasti kaikkiin lupaperusteisiin, siis myös purkuperusteeseen ja painavaan syyhyn.

Kun papereita on yritettävä lukea kaikista näkökulmista ja kun työ osoittautuu usein turhaksi, kysymys on kaikkien kannalta ajan haaskuusta – sekä kirjoittajan että lukijoiden. On arvioitu, että jäsenet käyttävät työajastaan ainakin 30 % valituslupa-asioihin. Tolkkua ei ole siinä, jos pääosa näin merkittävästi aikaa vievästä työstä osoittautuu turhaksi ja on pois päätyöstä, prejudikaattien tekemisestä. Tämä takia jäsenen harras toive on, että huonoja ja toivottomia hakemuksia ei kirjoitettaisi. Oma käsitykseni on, että toivottomien ja huonojen hakemuksien yhtenä syynä on, ettei valituslupajärjestelmää vieläkään tunneta tai ymmärretä.

2010-luvun alkupuolella korkeimpaan oikeuteen on tullut vuosittain noin 2 300 valituslupahakemusta. Lupia myönnetään vuoden aikana noin 150, joista julkaistaan noin 100 ratkaisua. Näiden lukujen valossa voi väittää, että toivottomia lupahakemuksia tehdään paljon ja että luvan myöntämisen kynnys on mieluummin matala kuin korkea.

V Lupahakemuksen sisältöä koskevat normit

Lupahakemuksen sisällön kannalta olennaiset säännökset ovat OK 30:3 ja 30:6.1. Jälkimmäisessä lainkohdassa säännellään lupahakemuksen sisällöstä ja siinä viitataan edelliseen. OK 30:6.1:n nojalla lupahakemuksessa on mainittava:

1. se OK 30:3:n mukainen peruste, jolla valituslupaa pyydetään ja

2. syyt, joiden nojalla hakija katsoo, että luvan myöntämiselle on tässä tapauksessa valituslupaperuste olemassa.

Käytäntö on osoittanut, että hyvässä hakemuksessa laatija on noudattanut myös jälkimmäistä säännöstä. Melkein kaikki hakijathan osaavat kirjoittaa hakemukseen jonkin valituslupaperusteen (prejudikaatti-, purku- tai painavan syyn perusteen), mutta ongelmat alkavat, kun hakemuksessa pitäisi kertoa ne syyt, joiden nojalla tässä tapauksessa lupaperuste on käsillä. Ongelmana on, että syiden selvittäminen jätetään liian yleiseksi ja abstraktiksi, esimerkiksi näin:

"Hakija pyytää valituslupaa, koska lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa on tärkeätä saattaa asia korkeimman oikeuden tutkittavaksi.

Asiassa on kysymys AL 66 §:n tulkinnasta, josta on vain vähän oikeuskäytäntöä."

Tämän jälkeen hakija alkaa ajaa asiaansa.

Viittaamalla ainoastaan siihen, että kysymyksessä on AL 66 §:n tulkintaongelma, hakija on vasta lupahakemuksensa olennaisten perustelujen alussa. Tämän jälkeen hänen olisi ryhdyttävä selittämään sitä, (a) mistä lainkohdan monista tulkintaongelmista nyt on kysymys ja (b) millä tavalla se tulee jutussa esiin. Kun näin on päästy yksittäiseen tulkintaongelmaan ja siihen miten se liittyy tähän asiaan, olisi vielä pyrittävä palaamaan prejudikaattiperusteisen hakemuksen kuningaskysymykseen: (c) miksi ongelmalla on yleistä merkitystä eli prejudikaattiarvoa.

Jos lupahakemusta ei ole laadittu säädetyllä tavalla, korkeimman oikeuden on OK 30:9.1:n nojalla kehotettava hakijaa täydentämään hakemustaan. Tätä säännöstä ei nykykäytännössä pidetä pakottavana ja siihen turvaudutaan äärimmäisen harvoin, jos kysymys on lakimiehen tekemästä hakemuksesta. Jos lakimies ei pysty perustelemaan sitä, miksi hänen hoitamassaan tapauksessa valituslupa tulisi myöntää, se on varteen otettava oire siitä, ettei jutussa ole aineksia valitusluvan myöntämiselle, varsinkaan jos lupaperuste ei ilmiselvästi osu silmään alempien oikeuksien ratkaisuista.

VI Sisällöltään hyvä prejudikaattiperusteinen lupahakemus

Äskeiseen esimerkkiin soveltaen seuraavassa yritetään ensiksi hahmottaa, millainen olisi ideaalimallinen lupahakemus. Sen jälkeen eritellään, mitä hyvän lupahakemuksen laatiminen oikeastaan vaatii. Koska lupahakemuksen sisältöongelmat koskevat prejudikaattiperusteisia hakemuksia, seuraava esimerkkihakemus on sellainen.

(1) Ideaalimallin mukainen lupahakemus

Vuonna 2000 ilmestyneestä professori Urpo Kankaan artikkelista Kiinteistön lahja ja saajan puolison avio-oikeutta koskeva määräys, DL 2000 s. 1035 ss. löysin itseäni kiinnostavan oikeudellisen ongelman. Sen perusteella olen tekaissut seuraavanlaisen lupahakemuksen. – Tapauksen ongelma on nyttemmin ratkaistu sekä ratkaisulla KKO 2011:32 että lailla AL 66 §:n muuttamisesta (97/2011). Ongelman yksinkertaisen kirkkauden takia en ole hennonnut esimerkistä luopua.


(1.1) Asiassa on kysymys seuraavasta AL 66 §:ään sisältyvän muotomääräyksen tulkintaongelmasta, jonka aiheuttaa vuoden 1995 MK 2:1:n kiinteistön luovutusta koskeva uusi muotomääräys.

Isäni on lahjoittanut minulle vuonna 1997 kiinteistön määräten lahjakirjassa, ettei aviopuolisollani ole avio-oikeutta lahjana saatuun omaisuuteen. Lahjakirja laadittiin ja allekirjoitettiin vuoden 1995 MK:n 2:1:n muotomääräyksiä noudattaen siten, että lahjakirjan allekirjoitti lahjoittajan ja lahjan saajan lisäksi ainoastaan kaupanvahvistaja. Minun ja aviopuolisoni välisessä vuonna 2005 toimitetussa osituksessa pesänjakaja katsoi avio-oikeutta koskevan lahjakirjan määräyksen AL 66 §:n nojalla pätemättömäksi, koska lahjakirjassa olevan avio-oikeutta koskevan määräyksen oli todistanut oikeaksi vain yksi esteetön todistaja. AL 66 §:n muotomääräys vaatii kahden esteettömän todistajan allekirjoitusta.

Olen moittinut toimitettua ositusta ja vaatinut sen kumoamista ja palauttamista pesänjakajalle toimitettavaksi uudelleen sillä tavalla, että avio-oikeutta koskeva ehto katsotaan päteväksi. Sekä käräjäoikeus että hovioikeus ovat hylänneet kanteeni katsoen ehdon pätemättömäksi. Jäljempänä seuraavassa valituksessani vaadin hovioikeuden tuomion kumoamista ja kanteeni hyväksymistä. Käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa perustin kanteeni myös toiseen perusteeseen – puolisoni jälkikäteiseen hyväksymiseen – mutta siitä ei enää ole korkeimmassa oikeudessa kysymys.

(1.2) Asiassa on siis kysymys siitä, onko pääsopimusta koskevalla vuoden 1995 MK 2:1:n uudella aikaisempaa lievemmällä muotomääräyksellä vaikutusta saman sopimuksen sivumääräystä säätelevän yli 70 vuotta vanhan AL 66 §:n muotosäännöksen tulkintaan. Alempien oikeuksien ratkaisut perustuvat AL 66 §:n kirjaimelliseen tulkintaan, jota voidaan puoltaa myös oikeusvarmuuden ja muiden yleisten syiden näkökulmasta; tulkinta on saanut tukea myös oikeuskirjallisuudessa. (Ks. Kangas: DL 2000 s. 1035-1038.) Päinvastaista tulkintaa voidaan kuitenkin perustella ennen muuta yleisin laintulkintaopein, joiden mukaan laintulkinnassa tulee ottaa huomioon säädösympäristössä tapahtuneet muutokset. Kysymys on siis yhdestä vuoden 1995 MK:n aiheuttamasta tulkintaongelmasta, joka lakia säädettäessä jäi huomiotta.

(1.3) Tulkintaongelmalla on huomattava yleinen käytännöllinen merkitys. Kiinteistölahjoja tehdään vuosittain noin 5 000, joista valtaosassa vanhemmat luovuttavat kiinteistön lapsilleen. Avio-oikeutta koskevat määräykset ovat näissä luovutuksissa tavallisia. Vuoden 1995 MK:n voimaantulon jälkeen on siis tehty tuhansia lahjoituksia, joita voi koskea tämä sama ongelma. Jos valituslupa myönnetään ja jos ratkaisu julkaistaan, sillä on huomattava käytännöllinen merkitys. Jos korkein oikeus pysyttää hovioikeuden tuomion, tulee vuoden 1995 MK 2:1:sta johtuva sudenkuoppa tehokkaasti paljastettua ja asianosaiset voivat yrittää ryhtyä korjaaviin toimiin.

Asiassa huomioon otettavat tosiseikat ovat riidattomat. Korkeimman oikeuden valitusluparekisterin mukaan tällaisessa asiassa ei ole myönnetty aikaisemmin valituslupaa.


(2) Hakemuksen erittelyä

Seuraavassa yritetään edellä olevan esimerkin avulla kertoa, mitkä seikat ovat hyvässä hakemuksessa olennaisia.

(Ad 1.1) Lupahakemuksen lukee ensimmäiseksi esittelijä. Jotta esittelijä pääsisi nopeasti asiaan sisään, on tarpeen erityisesti häntä varten, että hakija kertoo aluksi tiiviisti ja lyhyesti jutun oikeuskysymyksen kannalta (7) merkitykselliset tosiseikat ja prosessuaalisen tilanteen.

On syytä erityisesti korostaa ja toistaa, että tämän eräänlaisen asiaesittelyn on oltava lyhyt ja tiivis; monimutkaisessakaan asiassa se ei saisi ylittää puolta sivua. Kysymyshän ei ole koko jutun selostamisesta vaan johdatuksesta prejudikaattikysymykseen.

Jo tässä lupahakemuksen ensimmäisessä osassa hakijan asiamiehen on syytä ottaa se koko hakemuksen kannalta olennainen viileä ja objektiivisuuteen pyrkivä perusasenne. Faktat ja alempien oikeuksien ratkaisut selostetaan pelkästään kylmän toteavasti varsinaista asiaa ajamatta. Faktoja ei ole tarpeen värittää eikä alempien oikeuksien ratkaisuja arvostella. Olennaiset faktat ja alempien oikeuksien ratkaisujen keskeinen sisältö pitää kertoa totuudenmukaisesti. Asian puolueellinen esittely tulee aina ilmi, koska esittelijä ja jäsenet lukevat hakemuksen lisäksi aina alempien oikeuksien ratkaisut ja tarvittaessa myös tärkeimmät asiakirjat. Esittelijä joutuu usein perehtymään asiakirjoihin laajemminkin.

Esittelijää ja jäseniä auttaa huomattavasti myös sen täsmentäminen, mistä asioista korkeimmassa oikeudessa on enää kysymys. Jos asia on ollut hovioikeudessa laajemmin tutkittavana, mutta nyt on tarkoitus riidellä enää suppeammilla perusteilla, tämä on hyvä selostaa, jotta vältytään turhalta työltä.

Jos jotkut olennaiset tosiseikat ovat hakijan mielestä edelleen riitaisia – toisin sanoen, että hakija on eri mieltä hovioikeuden näyttöratkaisusta – tämä on syytä tuoda esiin jo lupahakemuksessa. Tämä tarkoittaa vain riitaisuuden toteamista eikä sitä, että lupahakemuksessa ryhdyttäisiin kritisoimaan hovioikeuden näyttöratkaisua; sehän kuuluu valitukseen. Tosiseikkojen riitaisuuden selvittäminen on tarpeen, jotta lupaa harkittaessa voidaan arvioida, päästäänkö hakijan väittämään prejudikaattikysymykseen ottamaan kantaa näyttökysymyksestä riippumatta vai vasta sitten, kun näyttö on arvioitu toisin kuin hovioikeudessa. Jos prejudikaattikysymys jää näytön uudelleen arvioinnin taakse, lupahakemuksen hyväksymismahdollisuudet heikkenevät olennaisesti.

(Ad 1.2) Seuraavaksi tullaan lupahakemuksen ydinkohtaan eli oikeuskysymyksen yksilöintiin. Prejudikaatilla annetaan vastaus sellaiseen oikeudelliseen ongelmaan, jolla on yleistä merkitystä. (Mitkä kysymykset käyvät prejudikaattikysymyksiksi, ks. edellä jakso III.)

Jotta hakijan asiamies pystyy tunnistamaan oikeudellisen ongelman, hänen on ymmärrettävä ja tunnettava juridiikkaa. Ongelmaan on saatettu kiinnittää ensiksikin huomiota lainopillisessa kirjallisuudessa. Se on yleensä merkki ainakin siitä, että kysymys on todella oikeudellisesta ongelmasta, mutta se ei vielä takaa sitä, että kysymyksellä on yleistä merkitystä. Joskushan kirjallisuudessa voidaan puhua ongelmista, jotka voivat olla jostakin näkökulmasta kiintoisia, mutta joiden yleistä merkitystä voi olla hankalaa ymmärtää. Tällaiset tilanteet, jossa muut ovat jo tunnistaneet ongelman, eivät ole kovin yleisiä, mutta silloin, kun sellainen sattuu kohdalle, hakijan asiamiehen toivoisi tunnistavan ongelman. Näihin tilanteisiin varautuminen on tietysti työlästä, kun joutuu jatkuvasti seuraamaan, mitä alalla kirjoitetaan ja mistä puhutaan.

Toiseksi ongelma on voinut ilmetä käytännön oikeuselämässä. Nytkin on huomattava, että asian tulee olla yleisesti ja aidosti ongelmallinen. Se, että hakija tai hänen asiamiehensä ei ymmärrä hovioikeuden ratkaisua, ei aina tee asiasta yleisesti pulmallista. Jos hakija tai hänen asiamiehensä ei tunne tai ei ymmärrä niitä yleisesti tunnettuja tulkinta- ja systematisointiperiaatteita tai yleisesti tunnettuja oikeuslähteitä, joihin hovioikeuden ratkaisu perustuu, niitä ei prejudikaatilla aleta heille opettaa. Jotta käytännön oikeuselämästä oleva ongelma olisi prejudikaatilla autettavissa, tulee hakijan osoittaa, että pulma ilmenee ristiriitaisena käytäntönä ja muuna sekavuutena. Pelkkä ylimalkainen heitto kentällä vallitsevaan epätietoisuuteen ei riitä, vaan hakijan tulisi osoittaa ainakin ristiriitaisia alemman tason ratkaisuja. Käytännön oikeuselämässä syntyneillä pulmilla ja yleisesti tunnetuilla kirjallisuudessa pohdituilla ongelmilla on joskus huomattavia eroja.

Käytännön ongelmia pidetään joskus niin triviaaleina, että erityisesti yliopistopiireissä ihmetellään, miksi niistä annetaan prejudikaatteja. Hämmästelijöille voi muistuttaa, että prejudikaateilla otaksutaan olevan muitakin käyttäjiä kuin yliopistoväki. Se mikä on alan asiantuntijalle niin triviaali kysymys, ettei hän vaivaudu kirjaamaan sitä edes perusoppikirjaansa, ei tarkoita sitä, etteikö kysymys voisi olla oikeudellisessa elämässä yleisesti ja aidosti ongelmallinen. Käytäntö on saattanut suistua omille ristiriitaisille ja sekaville teilleen esimerkiksi siitä syystä, että jonkin keskeisen seikan merkitystä ei ole vain havaittu. Tällöin voi olla paikallaan antaa eräänlainen pedagoginen prejudikaatti.

Oikeuskysymyksen yksilöinnin osalta on syytä korostaa yhtä edelliseen kohtaan (Ad 1.1) liittyvää seikkaa: oikeuskysymyksen täytyy vastata jutun faktoja. Joskus hakemuksissa kehitellään sellaista oikeuskysymystä, jolla ei ole jutussa lainkaan faktapohjaa tai joka edellyttää, että faktat arvioidaan kokonaan toisin kuin alemmissa oikeuksissa.

Oikealle prejudikaattikysymykselle on tyypillistä se, että se on kiteytettävissä muutamalle riville kuten korkeimman oikeuden antama otsikkokin. Ja toisin päin: jos jutun oikeuskysymyksen hahmottamiseen joutuu käyttämään sivumäärin tekstiä, on melko todennäköistä, ettei kirjoittajalle itsellekään ole ongelma selvinnyt tai että hän yrittää kehittää ongelmaa asiasta, joka ei ole ongelma kenellekään muulle kuin kirjoittajalle.

(Ad 1.3) Toisinaan jutun ongelma tulee esille ensi kertaa kyseisessä jutussa ja on itsestään selvää, että ongelmalla on yleistä merkitystä. Tällöin ongelman yleistä merkitystä ei tarvitse erikseen selittää. Mutta joskus ongelman yleisen merkityksen selvittelyynkin on syytä panostaa. Näin on syytä tehdä silloin, kun kysymys on asiaryhmistä, jotka pääosin sovitaan tai jotka jäävät omien tuomioistuinprosessin ulkopuolisten menettelyjen varaan kuten toimitusosituksiin ja -perinnönjakoihin. Sama voi koskea konkurssipesän hoitajan ja yrityssaneerauksen selvittäjän toimivaltakysymyksiä. Tällaiset kysymykset tulevat tuomioistuimissa ja lopulta korkeimmassa oikeudessa siksi harvoin esiin, että niiden merkitystä ei ole helppo ymmärtää ellei sitä hakemuksessa selvitetä.

(3) Lupahakemuksen ja valituksen ero

Kun lupahakemuksessa selvitetään lukijalle prejudikaattikysymystä, on syytä pysyä vain ongelman erittelyssä sekä sen merkityksen selvittelyssä ja jättää asian ajaminen valitukseen. Vasta valituksessa kritisoidaan hovioikeuden ratkaisua ja tuodaan esiin ne seikat ja näkökohdat, jotka puoltavat asiakkaan kantaa. Jos valituslupahakemus on laadittu näillä periaatteilla, pitäisi siitä seurata ensiksikin, että lupahakemus on selvästi lyhyempi kuin itse valitus ja toiseksi, että lupahakemus ja valitus eroavat asiasisällöltään ja myös tyyliltään toisistaan. Vaikka lupahakemus olisi lyhyt ja valitus pitkä, tämä ei tarkoita sitä, että myös asiamiehen työn painopiste olisi valituksessa. Päinvastoin: työn painopisteen on oltava lupahakemuksessa.

Tavallista on, että lupahakemus on pitkä ja valitus lyhyt. Jos valituslupaa on haettu prejudikaattiperusteella ja valitus on muutaman rivin mittainen, jossa viitataan lupahakemuksessa esitettyyn, taikka jos valituksessa toistetaan muutamin pienin vivahde-eroin se, mitä lupahakemuksessa on esitetty, on melkoisen varmaa, että lupahakemukseksi ja valitukseksi otsikoidussa asiakirjassa ei ole lainkaan varsinaista lupahakemusta vaan asiakirja sisältää pahimmillaan kahteen kertaan kirjoitetun valituksen. En näe tällaisille hakemuksille muuta selitystä kuin sen, että hakemuksen kirjoittaja ei ole vieläkään ymmärtänyt, mitä prejudikaattituomioistuimen asema tarkoittaa. Korkeinta oikeutta kiinnostaa ensisijaisesti se, onko asiassa aineksia antaa yleisen lainkäytön kannalta merkityksellinen prejudikaatti. Vähemmän on merkitystä sillä, ratkaisisiko se asian toisin kuin hovioikeus.

Oikeusapulain 17.4 §:n nojalla muutoksenhakutuomioistuin voi päättää, että avustajan palkkiota ei korvata valtion varoista, jos muutoksenhakemus on selvästi perusteeton. Korkeimmassa oikeudessa tätä säännöstä on käytetty ainakin sellaisissa tapauksissa, joissa hakemukset ovat tosiasiassa pelkkiä muutoksenhakemuksia. Kysymys on siis sellaisista tapauksista, joissa hakemuksessa ei ole edes yritetty vaivautua perustelemaan sitä, miksi valituslupa tulisi tässä tapauksessa myöntää.

Kun lupahakemuksessa on kysymys prejudikaattikysymyksen erittelystä ja valituksessa taas asiakkaan asian ajamisesta, pitäisi lupahakemuksen ja valituksen ero näkyä myös tyylissä. Lupahakemuksessa näkökulman pitäisi olla yleinen. Tämä merkitsee, että hakijan asiamiehen tulisii tarkastella asiakkaasa asiaa ja kohtaloa epätavallisesta näkökulmasta, toisella tavalla kuin esimerkiksi muutoksenhakemuksessa hovioikeuteen. Prejudikaattiperusteisessa lupahakemuksessa asioista tulisi kirjoittaa viileän yleisesti, sanoisinko objektiivisesti. Prejudikaattikysymystä harkitessaan korkein oikeuskin tarkastelee asiaa ensisijaisesti samalla tavalla: onko hakijan kohtalossa sellaista ongelmaa, jonka ratkaisemisella on yleistä lainkäyttöä ohjaavaa merkitystä. Valituksessa puolestaan näkökulma saa olla subjektiivinen, asiamiehen päävelvollisuushan on puhua asiakkaansa puolesta, koska kuka muu asiakkaan puolesta puhuu ellei hänen asiamiehensä?

(4) Joitakin tyypillisiä lupahakemuksen sisällöllisiä puutteita

Edellä olen käsitellyt ideaalimallin mukaista lupahakemusta. Samalla olen tullut tuoneeksi esille joitakin tavallisimpia lupahakemuksien puutteita. Seuraavassa otan vielä tarkasteltavaksi pari esimerkkiä, joissa nämä tyypillisimmät virheet ovat tulleet esille.

(4.1) Vaatimus aikaisemman oikeuskäytännön muuttamisesta

Joskus kysymyksestä on jo olemassa prejudikaatti, mutta se on hyvin vanha. Tällaisessa tapauksessa hakija saattaa pyytää valituslupaa sillä perusteella, että vanhasta prejudikaatista ilmenevää kantaa pitäisi muuttaa. Tavallista on, että tällöin uuden kannan tueksi viitataan ainoastaan aikaisemman tapauksen ikään, mutta jätetään selvittämättä ne yleiset syyt, miksi vanhasta prejudikaatista ilmenevää kantaa pitäisi muuttaa. Aikaisemman käytännön muuttaminen saattaa olla perusteltua tosiasiallisista tai oikeudellisista syistä. Tällöin hakijan olisi selvitettävä konkreettisesti, miten asian kannalta ratkaisevat tosiasiat tai asian arvioinnin kannalta merkityksellinen säädösympäristö on muuttunut. Jos tämä jätetään tekemättä, lopputulokseksi jää, että aikaisemman prejudikaatin väitetty huonous ei johdu yleisistä syistä vaan siitä, että se on asiakkaalle vastainen.

(4.2) Väite siitä, että vallitseva käytäntö on EIS:n tai PL:n vastainen

Tavallista on väittää, että jokin menettely, vaikka se perustuukin vakiintuneeseen käytäntöön, on Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksen (EIS:n) mukaisten ihmisoikeuksien tai Suomen perustuslain (PL:n) määrittämien perusoikeuksien vastainen. Kuten tunnettua, erityisesti EIS:n määräykset ovat melko yleisiä ja niiden sisältö määräytyy ihmisoikeustuomioistuimen laajan ja monitulkintaisen sekä alinomaa evolutiivisdynaamisesti muuttuvan käytännön pohjalta. Nytkin hakijan tulisi selvittää konkreettisesti, minkä ratkaisun tai mistä ratkaisuista ilmenevän periaatteen kanssa hovioikeuden hyväksymä käytäntö on ristiriidassa. Muuten väite jää taas pelkäksi epämääräiseksi heitoksi.

VII Miksi valituslupaa ei myönnetty?

(1) Yleiset syyt

Ensimmäinen ja ilmeisesti tavallisin yleinen syy luvan hylkäämiseen on, että asiassa ei ole prejudikaattikysymystä: siinä ei ole sellaista laintulkinta-, tai systematisointiongelmaa taikka lainsoveltamiskysymystä, josta sääntöprejudikaatin saisi eikä se perusteella saa myöskään rakennettu kelvollista harkintaohjetta, jossa voisi mallisiksi muille esittää yleispätevää argumentointia tai periaatteita punnita taikka epäyhtenäistä käytäntöä oikeille urille ohjata. Ratkaisevassa asemassa on siis itse asia. Jos siinä ei ole perusteita luvan myöntämiselle, se ei hyvälläkään hakemuksella muuksi muutu. Toiseksi vaikka tapauksessa olisikin säännöksi tai mallisiksi sopiva ongelma, se saattaa ilmetä niin harvinaiseksi ja ainutlaatuiseksi, että sen ratkaisemisella ei olisi yleistä merkitystä.


(2) Tapaukselliset syyt tai tosiasialliset esteet

Osa luvan hylkäämisistä perustuu siihen, että hakemuksen tarkemmassa harkinnassa voi ilmetä jokin erityinen syy, jonka takia lupaa ei voidakaan myöntää. Tällöin voidaan puhua luvan myöntämisen tosiasiallisesta esteestä.

(a) Epäselvät faktat. Vaikka prejudikaatteja voidaan antaa vain oikeuskysymyksistä, korkein oikeus voi rajoittaa oman tutkintansa pelkästään oikeuskysymyksiä koskevaksi melko harvoin. Korkein oikeus ei ratkaise abstrakteja oikeuskysymyksiä vaan konkreettisia jutun oikeuskysymyksiä. Jutun faktat ovat aina kaiken oikeudellisen arvioinnin pohjana. Siltä osin kuin lupa myönnetään, korkeimman oikeuden on yleensä tutkittava sekä jutun tosiasiapuoli että oikeuskysymys ellei ole kyse OK 30:2.3:ssa tarkoitetusta tilanteesta.

Vuodesta 2006 alkaen valituslupa on voitu myöntää osittaisena koskemaan kysymystä, jonka ratkaiseminen on tarpeen oikeuskäytännön ohjaamiseksi tai muuten valituslupaperusteen takia. Tällöin ratkaisu voidaan muilta osin perustaa hovioikeuden ratkaisuissa todettuihin seikkoihin (OK 30:3.2:n 2 kohta ja 30:3.3). Tarkoitus on helpottaa luvan myöntämistä sellaisessa tapauksessa, jossa on selvä prejudikaattia edellyttävä oikeuskysymys, mutta jossa faktat ovat edelleen osapuolen kiistämisen takia riitaiset. Jos hovioikeus on ratkaissut näyttökysymyksen adekvaatisti ja ymmärrettävästi, korkein oikeus voi perustaa oikeuskysymyksen ratkaisunsa hovioikeuden näytönarviointiin, siis ilman, että se ottaisi näytön uudelleen vastaan. – Tätä säännöstä ei ole sovellettu kovin usein, mikä johtunee siitä, että se edellyttää hyvin selvää oikeuskysymystä, joka voidaan ratkaista HO:n näytön perusteella tavallaan hermeettisesti.

Ajan kulumisen vuoksi näytön uudelleen arviointi kolmannessa asteessa on pulmallista. Tämän takia lupaa ei mielellään myönnetä jutuissa, jossa prejudikaattikysymys on niin sanotusti näytön takana, siis näytön toisin arvioinnin takana. Lupaa ei siis yleensä myönnetä, jos valituslupahakemuksen perusteellisessa mietinnässä ilmenee jutun faktojen olevan edelleen niin epäselviä, että on lopulta epätodennäköistä, päästäänkö sinänsä mielenkiintoisesta prejudikaattikysymyksestä edes lausumaan ilman suullisen näytön uudelleen vastaanottamista ja uudelleen arviointia.

Toisaalta on väärin väittää, ettei korkein oikeus tutkisi myös näyttökysymyksiä (esimerkiksi KKO 2001:13, 2004:120, 2006:64 ja 2011:20). Kun näyttö otetaan kolmannen kerran vastaan korkeimmassa oikeudessa, syynä on tavallisesti joko se, että sovelletuilla näytön arviointiperiaatteilla on yleisempää merkitystä, tai se, että kiintoisan yleisen oikeuskysymyksen arviointi on sidoksissa tapauksen olosuhteisiin, jotka on pakko tarkistaa kaikin osin myös korkeimmassa oikeudessa. - 2010-luvun alkuvuosina korkein oikeus on toimittanut vuosittain suullisia käsittelyjä muun muassa näytön vastaanottamiseksi runsaassa kymmenessä jutussa.

(b) Lainsäätäjä on poistamassa prejudikaattiongelman. Toiseksi voi ilmetä, että lainsäätäjä on juuri puuttumassa tai jo puuttunut jutun ongelmaan sellaisella lain muutoksella, että vastaisuudessa nyt kysymyksessä olevan jutun ongelman ratkaisemisella ei ole enää yleistä merkitystä.

(c) Prejudikaatti on juuri annettu. Kolmanneksi kysymyksestä voi olla annettu tuore prejudikaatti. Lupahakemus samasta kysymyksestä ei onnistu ainakaan siinä tapauksessa, että muutoksenhaun alainen ratkaisu on annettu ennen prejudikaatin julkaisemista. Jos muutosta haetaan ratkaisuun, joka on annettu prejudikaatin jälkeen, lupa voidaan myöntää lähinnä oikeuskäytännön
yhdenmukaisuusperusteella, mutta automaattisesti lupaa ei myönnetä. Lupa voidaan myöntää esimerkiksi silloin, jos kyse hovioikeuden tarkoituksellisesta vastahankaisuudesta noudattaa uuden prejudikaatin oikeusohjetta, siis siitä, että hovioikeus haluaa korkeimman oikeuden miettivän asian uudelleen.

(d) Predikaattikysymys vaatii useita hakemuksia. Neljänneksi ongelma voi olla sellainen, että prejudikaattia ei voida antaa yhden tapauksen perusteella, vaan se vaatisi useita samantyyppisiä tapauksia, jotta koko ongelma tulisi riittävästi valaistuksi. Esimerkkinä pesänjakajan määräämistä ja valintaa koskeva neljän ratkaisun sarja KKO 1995:174-177, joissa arvioitiin pesänjakajaksi ehdotettujen henkilöiden sopivuutta muun muassa erilaisten esteellisyysperusteiden pohjalta. Liiketoimintakieltoja koskeva harkintaohjeprejudikaattiparissa KKO 2002:117-118 yhteisenä kysymyksenä oli se, täyttyikö toiminnan kokonaisarviota koskeva kiellon edellytys. Kun tapauksissa tekijät olivat erilaisissa asemissa yhtiöissä ja he olivat syyllistyneet erilaisiin rikoksiin, kokonaisarviota voitiin valaista monipuolisemmin kuin vain yhden tapauksen perusteella olisi ollut mahdollista. Samantyyppinen kysymyksen asettelu oli verorikkomusta koskevassa tapaussarjassa KKO 2008:11-13, jossa arvioitiin erityyppisten tilanteiden avulla sitä, milloin verojen ja maksujen laiminlyönneissä oli kyse maksukyvyttömyydestä ja milloin hyödyn hankkimisesta veronsaajan kustannuksella.

(e) Huono prosessuaalinen asetelma. Viidenneksi jutun prosessuaalinen asetelma voi olla prejudikaattikysymyksen kannalta huono. Esimerkiksi vahingonkorvauksen sovittelua koskevassa asiassa luvan myöntäminen korvaukseen oikeutetulle voi estyä, koska lopputulos on auki vain korvauksen korottamisen suuntaa. Jos lupaa olisi hakenut myös korvausvelvollinen, ratkaisun perusteluista voisi tulla monipuolisemmat. Samoin voi käydä periaatteellisesti tärkeässä rangaistuksen valintaa ja mittaamista koskevassa jutussa vastaajan tyytymisen takia. Asiassa päästäisiin lausumaan pelkästään syyttäjän vaatimasta rangaistuksen koventamisesta, vaikka kunnollisen prejudikaatin antaminen vaatisi, että ratkaisua pitäisi voida aidosti perustella myös lieventämisen kannalta.

(f) Huono hakemus. Joskus lupa jää myöntämättä siksi, että lupahakemus on niin kehno, että siinä ei lainkaan käsitellä tai siinä vain ohimennen kosketellaan sitä kysymystä, joka jutussa on varsinainen prejudikaattikysymys. Sinänsä korkein oikeus ei ole sidottu lupahakemukseen: lupia on myönnetty ja joudutaan vastedeskin myöntämään sellaisten hakemusten perusteella, jossa ei puhuta lainkaan prejudikaattikysymyksestä. Tämä koskee kuitenkin yleensä vain viran puolesta ratkaistavia kysymyksiä. Mielellään lupaa ei mennä myöntämään asioissa, joissa asianosaiset eivät prosessaa siitä kysymyksestä, jolla asia ratkaistaan.

(3) Luvan myöntämisen harkinnanvaraisuus

Vaikka jutussa näyttäisi olevan kiintoisa yleinen oikeudellinen ongelma ja vaikka luvan myöntämiselle ei ilmenisikään tosiasiallista estettä, lupa saattaa jäädä tästä huolimatta myöntämättä. Kysymys on tällöin lupaharkinnan olennaisimmasta piirteestä eli sen harkinnanvaraisuudesta. Lupaharkinnassa joudutaan ottamaan huomioon moneen suuntaan vaikuttavia seikkoja. Monesti hylkääminen saattaa johtua siitä, että vaikka jutusta nousee esille selvähkö oikeudellinen kysymys, jutun tosiseikasto osoittautuu pulmalliseksi. Vaikka tosiseikasto ei olisikaan epäselvä, se saattaa olla sillä tavalla poikkeuksellinen, että jää epävarmaksi saadaanko siitä kirjoitettua sellaista prejudikaatti, joka olisi riittävän yleinen.

Joskus esittelyssä joudutaan toteamaan, että tästä kysymyksestä tulee prejudikaatti antaa, mutta tällä jutulla kysymystä ei kannata pilata. Useasti monet luvan myöntämisen tosiasialliset esteet kumuloivat: tosiseikasto on jonkin verran sotkuinen, lainmuutosta ollaan kaavailemassa ja hakemus on kehnohko.

VIII Muista lupaperusteista

Valituslupa voidaan myöntää myös purkuperusteella tai siksi, että siihen on painava syy. Näillä perusteilla lupa myönnetään hyvin harvoin. Siksi käsittelen niitä koskevia lupahakemuksia ainoastaan suppeasti.

(1) Purkuperuste

Purkuperusteella – oikeastaan purku- ja kanteluperusteella – valituslupa voidaan myöntää, jos siihen on erityistä aihetta asiassa tapahtuneen sellaisen oikeudenkäynti- tai muun virheen takia, jonka perusteella hovioikeuden ratkaisu olisi purettava tai poistettava. Tämä peruste on säädetty sitä varten, ettei hakijan tarvitsisi odottaa ratkaisun lainvoimaisuutta, jotta virheellinen ratkaisu voitaisiin poistaa tai purkaa, vaan asiaan voidaan puuttua suoremmin normaalin muutoksenhaun tietä.
Hakemuksen sisällön kannalta on pantava merkille, että valitusluvan myöntäminen edellyttää nyt OK 31 luvun mukaisen kantelu- tai purkuedellytyksien täyttymistä. Hakemuksessa on tämän takia tuotava esiin ensiksikin, mikä on se virhe, joka täyttää kantelun tai purun edellytykset ja toiseksi, minkä lainkohdan nojalla hovioikeuden ratkaisu pitäisi purkaa tai poistaa.

Tämän lisäksi olisi erityisesti syytä keskittyä myös siihen, millä perusteella purun tärkein kysymys – purkukynnys – ylittyy. Purkuperusteillahan ei puututa pikkuvirheisiin, vaan selviin ja räikeisiin virheisiin. Usein purkuperusteista valituslupaa pyydetään sillä perusteella, että hovioikeuden väitetään tehneen asian käsittelyssä OK 31:1:n 4-kohdassa tarkoitetun menettelyvirheen. Näissä hakemuksissa tavallinen puute on, että hakija unohtaa kantelun hyväksymisen – tai nyt luvan myöntämisen – edellyttävän sitä, että virheen havaitaan tai voidaan otaksua olennaisesti vaikuttaneen jutun lopputulokseen.

Purkuperusteisien hakemuksien tavallisimmat puutteet ovat samantyyppisiä kuin prejudikaattiperusteisten hakemuksien: vaatimukset ja väitteet jätetään konkretisoimatta ja tarkemmin erittelemättä.

Usein näyttökysymystä yritetään saada korkeimman oikeuden tutkittavaksi väittämällä, että alemmat oikeudet on syyllistyneet menettelyvirheeseen tai väärään lain soveltamiseen, koska ne ovat arvioineet näytön väärin. Kysymyksen ollessa pohjimmiltaan ainoastaan näytön arvioinnista – esimerkiksi siitä, pidetäänkö todistajan kertomusta luotettavana –, siinä ei voitane syyllistyä sen enempää menettelyvirheeseen kuin väärään lainsoveltamiseenkaan. Esimerkiksi todistajan luotettavuuden arvioimisessa ei yksinkertaisesti ole kysymys prosessi- tai muidenkaan oikeussääntöjen soveltamisesta vaan ihmistieteistä tunnettujen kokemussääntöjen soveltamisesta. Kokonaan eri asia on, että esimerkiksi näytön vastaanottamista koskevassa menettelyssä on voitu soveltaa lakia väärin kieltäytymällä vastaanottamasta jotain seikkaa koskevaa todistelua, mutta silloin kysymys ei ole näytön arvioinnista. Lisäksi on mahdollista, että todisteet ovat voineet olla sillä tavalla virheellisiä kuin OK 31:7:ssä ja 31:8:ssa tarkoitetaan, mutta tällöinkään ei ole kysymys näytön arvioinnista.

(2) Painava syy

Painavan syyn perusteella pyydettyä valituslupahakemusta koskevat samat huomautukset kuin muitakin hakemuksia. Jos lupaa pyydetään nyt esimerkiksi sen vuoksi, että asialla on hakijalle erityisen suuri ja ainutkertainen merkitys, hakemuksessa on syytä tuoda mahdollisimman valaisevasti ja konkreettisesti esiin, mitkä nimenomaiset seikat tekevät asiasta erityisen merkityksellisen ja ainutkertaisen. Kun kysymys on hakijan henkilökohtaisista asioista, tietävät niistä parhaiten hakija ja hänen asiamiehensä. Asiamiehen tehtävä on selvittää, miksi juuri nyt tilanne on niin poikkeuksellinen ja tärkeä, että valituslupa tulisi myöntää.

IX Ennakkopäätösvalitus käräjäoikeudesta suoraan korkeimpaan oikeuteen eli ohivalitus

Vuoden 2011 alusta alkaen on ollut voimassa laki oikeudenkäymiskaaren muuttamisesta (650/2010), jonka tärkein osa koskee muutoksenhakua käräjäoikeudesta hovioikeuteen. Uusi muutoksenhakujärjestelmä on nimeltään jatkokäsittelylupajärjestelmä. Uudessa järjestelmässä hovioikeus ei ota enää pienempiä asioita tutkittavakseen, ellei se myönnä asiassa jatkokäsittelylupaa. Tähän samaan uudistukseen on kytketty uusi muutoksenhakujärjestelmä ennakkopäätösvalitus suoraan käräjäoikeudesta korkeimpaan oikeuteen, josta säädetään uudessa OK 30a luvussa. Sitä kutsutaan myös ohivalitukseksi, kun sillä voidaan ohittaa hovioikeus. – Seuraavassa tuon esiin vain eräitä uuden järjestelmän pääpiirteitä.

  • Ennakkopäätösvalitus tarkoittaa, että asianosainen pyytää valituslupaa käräjäoikeuden ratkaisun saattamiseksi hovioikeuden sijasta korkeimman oikeuden tutkittavaksi.
  • Ennakkopäätösvalitusta voidaan käyttää vain siinä tapauksessa, että muutoksenhakijan vastapuoli on antanut suostumuksensa menettelyyn. Suostumus annetaan joko kirjallisesti tai suullisesti käräjäoikeudessa (OK 30a:1.2).
  • Ennakkopäätösvalitusjutussa valitusluvanhakijan vastapuoli voi tehdä vastavalituksen noudattaen OK 25:14a:ssa säädettyä menettelyä. Vastavalituksenkin tutkiminen edellyttää, että vastavalituksen tekijälle myönnetään valituslupa. Jos varsinaiselle muutoksenhakijalle ei valituslupaa myönnetä, vastavalituskin raukeaa (OK 30a:5). – Vastavalitusjärjestelmän osalta ennakkopäätösvalitus muistuttaa muutoksenhakua hovioikeuteen. Sama koskee valitusaikaa: sekin on sama kuin valitettaessa käräjäoikeudesta hovioikeuteen eli 30 päivää.
  • Korkein oikeus voi myöntää ennakkopäätösvalitusjutussa valitusluvan ainoastaan prejudikaattiperusteella (OK 30a:2).
  • Ennakkopäätösvalitukseen turvautumisessa on riskinsä. Jos lupaa ei myönnetä, käräjäoikeuden ratkaisu jää lainvoimaiseksi eikä asianosaisilla ole enää oikeutta jatkaa juttua normaalia tietä hovioikeuteen.

Ennakkopäätösvalitusta tultaneen käyttämään lähinnä jutuissa, joissa asianosaisten mielestä prejudikaattikysymys on hyvin selvä ja joiden ratkaisemisella on merkitystä muidenkin vireillä olevien tai vireille tulevien juttujen kannalta; toisin sanoen ennakkopäätösvalituksella pyritään ratkaisemaan ensin niin sanottu pilottijuttu muiden juttujen odottaessa sen ratkaisua.

On muistettava, että ennakkopäätösvalitus on asian ajamisen kannalta aivan samanlainen juttu kuin valituslupajuttu hovioikeudesta korkeimpaan oikeuteen. Ennakkopäätösvalitusjuttua ajetaan aivan normaalisti. Jos lupa on vastaajalle myönnetty, kantajan on luonnollisesti vastauksessaan otettava kantaa oikeuskysymykseen myös yleisellä tasolla, mutta hänen on muistettava tuoda esiin vastauksessaan myös tämän jutun tosiseikat. Oikeuskysymys on vietävä tämän jutun konkreettiselle tasolle. Vaikka ohivalitusjutussa oikeuskysymys on usein kuin tavanomaista selvempi, kysymys ei ole tietokilpailutason kysymyksestä vaan siitä, miten oikeuskysymystä sovelletaan tämän jutun ratkaisussa.

 
Julkaistu 24.10.2013