Suomeksi - På svenska - In English - Sme - Fr - Ru - Et - De

Korkein oikeus

Korkein oikeus

Etusivu » Ennakkopäätökset » Ennakkopäätökset » KKO:2017:5

KKO:2017:5

Yksityishenkilön velkajärjestely - Lisäsuoritusten vahvistaminen
Siirtymäsäännös

Diaarinumero: S2016/12
Taltionumero: 0193
Antopäivä: 3.2.2017

Velalliselle oli vahvistettu yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain mukainen maksuohjelma 20.2.2009 ja 19.2.2014 väliselle ajalle. Maksuohjelmassa oli määräys lisäsuoritusvelvollisuudesta. Velkoja vaati käräjäoikeudessa 13.4.2015 vireille tulleella hakemuksella lisäsuoritusten vahvistamista ja maksuvelvollisuuden määräämistä vuosilta 2009 – 2011 velallisen kohonneiden tulojen perusteella.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, ettei kyseisten vuosien lisäsuoritusvelvollisuutta vahvistettaessa tullut soveltaa 1.1.2015 voimaan tullutta yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 35 a §:n 3 momenttia (1123/2014), vaan lisäsuoritusvelvollisuus oli määrättävä aikaisemmin voimassa olleen 35 a §:n 3 momentin (1088/2006) perusteella.

VJL 35 a § 3 mom
VJL 61 a §
L yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain muuttamisesta (1123/2014), voimaantulo- ja siirtymäsäännös

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kymenlaakson käräjäoikeuden päätös 25.6.2015, muutoksenhaku Itä-Suomen hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 3.11.2015 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Markku Almgrén ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Riitta-Liisa Rautsi, Heikki Hakkarainen ja Titta Tsupari (eri mieltä).

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

B Oy:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan B Oy vaati, että A:lle vuosilta 2009 – 2011 vahvistettu lisäsuoritusvelvollisuuden määrä korotetaan 12 855,67 euroon ja että tästä määrästä B Oy:lle maksettava osuus (17,93 %) korotetaan 2 306 euroon.

A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A:lle oli 20.2.2009 vahvistettu yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) mukainen maksuohjelma, joka oli alkanut tuona päivänä ja päättynyt 19.2.2014. Maksuohjelma oli niin sanottu nollaohjelma, jossa velallisen maksuvelvollisuus oli kokonaan poistettu maksuvaran puuttumisen vuoksi. Maksuohjelmassa oli kuitenkin määräykset lisäsuoritusvelvollisuudesta muun muassa maksuohjelman aikaisten tulojen kasvun perusteella.

2. A:n tulot olivat kasvaneet vuosina 2009 – 2011. Jo maksuohjelman keston aikana velkaneuvonnassa oli laadittu laskelmat A:n lisäsuoritusvelvollisuudesta tuolta ajalta. A oli maksanut velkojana olleelle B Oy:lle lisäsuorituksia 405 euroa ja 23.7.2014 ilmoittanut, ettei pystynyt maksamaan enempää.

3. B Oy on 13.4.2015 toimittanut käräjäoikeudelle A:n tulojen kasvuun ja velkaneuvonnassa tehtyihin laskelmiin perustuneen lisäsuoritusten vahvistamista ja maksuvelvollisuuden määräämistä koskevan hakemuksen, jossa se on vaatinut, että A:n lisäsuoritusvelvollisuus vahvistetaan 12 855,67 euroksi ja A velvoitetaan suorittamaan tästä B Oy:lle sen velkojen osuutta (17,93 %) vastaava määrä eli 2 306 euroa.

4. Käräjäoikeus on päätöksellään 25.6.2015 hyväksynyt B Oy:n vaatimukset muutoin, mutta todennut, että vuoden 2015 alusta voimaan tulleen yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain muuttamisesta annetun lain (1123/2014) voimaantulo- ja siirtymäsäännöksen 5 momentin mukaan myös vuosina 2009 – 2011 saatuihin lisätuloihin perustuvaan lisäsuoritusvelvollisuuteen sovellettiin uuden lain 35 a §:n 3 momenttia siinäkin tapauksessa, että maksuohjelma oli vahvistettu ennen lain voimaantuloa. Velkajärjestelylain uuden 35 a §:n mukaan velallisen lisäsuoritusvelvollisuus oli pienempi kuin aikaisemman lain mukaan. Tällä perusteella käräjäoikeus on vahvistanut A:n lisäsuoritusvelvollisuuden määräksi vuosilta 2009 – 2011 yhteensä 11 195,67 euroa ja siitä B Oy:lle maksettavaksi osuudeksi 2 007,38 euroa.

5. B Oy:n valitettua hovioikeuteen hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden ratkaisua. Hovioikeus on katsonut, että lain esitöistä ei käynyt ilmi, että voimaantulo- ja siirtymäsäännöstä olisi tarkoitettu tulkita muulla tavoin kuin säännöksen sanamuodon mukaisesti. Näin ollen lisäsuoritusvelvollisuuteen tuli soveltaa 1.1.2015 voimaan tulleita velkajärjestelylain säännöksiä. Hovioikeus on lisäksi todennut, että velkajärjestelylaissa ei ole lisäsuoritusvelvollisuuden kohtuullistamista koskevaa säännöstä ja että lisäsuoritusvelvollisuutta harkittaessa velallisen maksuohjelman päättymisen jälkeiset velallisen maksukyvyssä tapahtuneet muutokset eivät olleet merkityksellisiä. Hovioikeus on katsonut, että asiassa ei ollut edellytyksiä kohtuullistaa A:n lisäsuoritusvelvollisuutta.

6. Korkeimmassa oikeudessa on B Oy:n valituksen perusteella kysymys siitä, onko A:n vuosina 2009 – 2011 lisääntyneisiin tuloihin perustuvaan lisäsuoritusvelvollisuuteen sovellettava 1.1.2015 voimaan tullutta velkajärjestelylain 35 a §:n 3 momenttia.

Velallisen lisäsuoritusvelvollisuutta koskevan sääntelyn kehittyminen

7. Velkajärjestelylaissa ei alun perin ollut säännöksiä velallisen maksuohjelman aikaiseen tulojen nousuun perustuvasta lisäsuoritusvelvollisuudesta. Velallisen lisääntyneet tulot johtivat kuitenkin usein vaatimuksiin maksuohjelman muuttamisesta. Velkajärjestelylakia muutettiin helmikuun 1997 alusta voimaan tulleella lailla yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain muuttamisesta (63/1997) siten, että maksuohjelman aikana saatuihin lisätuloihin perustuvasta velallisen oma-aloitteisesta lisäsuoritusvelvollisuudesta voitiin määrätä jo maksuohjelmassa osana vahvistettua maksuvelvollisuutta. Vuoden 2003 alusta voimaan tulleella lailla yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain muuttamisesta (1273/2002) säädettiin nykyistä velkajärjestelylain 35 a §:ää vastaava säännös, jonka perusteella velallisella oli velvollisuus oma-aloitteisesti seurata vuositasolla tulojaan ja jos tulojen lisäys ylitti pykälässä säädetyn rajan, tilittää määrätty osuus rajan ylittävistä tuloista velkojille laissa säädetyssä määräajassa. Velkajärjestelylain 36 §:n 12 kohdan (1273/2002) mukaan maksuohjelmasta tulee käydä ilmi lisäsuoritusvelvollisuuden perusteita ja täyttämistä koskevat määräykset.

8. Viimeksi mainitun velkajärjestelylain muutoksen yhteydessä lakiin otettiin myös säännökset lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamisesta. Ne ovat voimassa edelleen ja merkitsevät sitä, että jos velallinen ei maksa lisäsuorituksia oma-aloitteisesti ja velkoja haluaa lisäsuorituksista täytäntöönpanoperusteen tai suoritusten määrästä on riitaa, velkojalla ja myös velallisella itsellään on mahdollisuus hakea tuomioistuimelta lisäsuoritusten vahvistamista ja maksettavaksi määräämistä. Velkajärjestelylain 61 a §:n (1273/2002) mukaan tällainen hakemus voidaan ottaa tutkittavaksi vasta maksuohjelman päättymisen jälkeen, mutta tällöinkin velallinen velvoitetaan maksamaan ne lisäsuoritukset, joiden maksamisesta hänen olisi maksuohjelmassa määrätyllä tavalla tullut huolehtia oma-aloitteisesti jo aikaisemmin.

9. Velallisen tulojen kasvuun perustuvaa lisäsuoritusvelvollisuutta koskevia velkajärjestelylain säännöksiä on siis muutettu lain voimassaoloaikana monta kertaa. Lisäsuoritusvelvollisuuden perusperiaatteet ovat kuitenkin pysyneet ennallaan vuoden 1997 lainmuutoksesta lähtien: maksuohjelman aikaiseen tulojen nousuun perustuva lisäsuoritusvelvollisuus sisältyy maksuohjelmaan ehdollisena osana velallisen maksuvelvollisuutta, ja velallisella on velvollisuus huolehtia lisäsuoritusten maksamisesta vuosikohtaisen tarkastelun perusteella oma-aloitteisesti laissa säädettyjä laskentaperusteita soveltaen.

10. Kun nykyistä velkajärjestelylain 35 a §:ää vastaava pykälä säädettiin lailla 1273/2002, velallisen tulojen kasvuun perustuvaa lisäsuoritusvelvollisuutta lievennettiin aikaisemmasta muun muassa nostamalla tulorajaa, jonka ylittävältä osin lisäsuoritusvelvollisuus syntyy. Lisäsuoritusvelvollisuuden määrää koskevaa velkajärjestelylain 35 a §:n 3 momenttia on vuoden 2003 jälkeen muutettu vielä kaksi kertaa, ensin pienentämällä osuutta, joka tulorajan ylittävästä määrästä tuli tilittää velkojille (laki yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain muuttamisesta 1088/2006), ja tämän jälkeen nostamalla tulorajaa (laki yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain muuttamisesta 1123/2014).

Muutoksia koskeva voimaantulo- ja siirtymäsääntely

11. Viimeisin velkajärjestelylain 35 a §:n 3 momentin muutos on tullut voimaan 1.1.2015 yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain muuttamisesta annetulla lailla 1123/2014. Lain voimaantulo- ja siirtymäsäännöksen 5 momentin mukaan, jos velalliselle on vahvistettu lisäsuoritusvelvollisuus tämän lain voimaan tullessa voimassa olleiden säännösten nojalla, lisäsuoritusvelvollisuuteen sovelletaan 1 päivästä tammikuuta 2015 tämän lain 35 a §:n 3 momenttia. Asiassa on kysymys tämän siirtymäsäännöksen tulkinnasta.

12. Lainkohdan sanamuodon perusteella ilmausta "lisäsuoritusvelvollisuuteen sovelletaan 1 päivästä tammikuuta 2015" on mahdollista tulkita ensinnäkin niin, että kaikkien tämän jälkeen määritettävien lisäsuoritusten laskemisessa on sovellettava uutta velkajärjestelylain 35 a §:n 3 momenttia. Vaihtoehtoisesti kyseisen ilmauksen voidaan tulkita tarkoittavan ainoastaan sitä, että vain kyseisen ajankohdan jälkeen syntyvä lisäsuoritusvelvollisuus määräytyy uuden velkajärjestelylain 35 a §:n 3 momentin perusteella.

13. Säännöksen edellä mainittu muotoilu vastaa sitä, miten sovellettavasta laista oli säädetty aiempien lisäsuoritusvelvollisuutta koskeneiden lainmuutosten (lait 1273/2002 ja 1088/2006) yhteydessä. Kaikissa säännöksissä on todettu muutosten voimaantulopäivä ja todettu lisäsuoritusten määrän osalta, että jos velalliselle on vahvistettu lisäsuoritusvelvollisuus kyseisen lain voimaan tullessa voimassa olleiden säännösten nojalla, lisäsuoritusvelvollisuuteen sovelletaan määrätystä ajankohdasta lukien mitä uudessa velkajärjestelylain 35 a §:ssä säädetään.

14. Velkajärjestelylain aiempaa muutosta koskeneen lain 1273/2002 esitöissä (HE 98/2002 vp s. 48 – 49) on nimenomaisesti todettu, että siirtymäsäännöksellä ei olisi vaikutuksia ennen lain voimaantuloa syntyneeseen lisäsuoritusvelvollisuuteen ja että lisäsuoritusvelvollisuus lasketaan uusien säännösten perusteella vasta siirtymäsäännöksessä mainitusta ajankohdasta eli kalenterivuodesta 2003 lukien. Hallituksen esityksen mukaan (s. 52) ehdotetut siirtymäsäännökset eivät koskeneet lain voimaantuloa edeltäneiltä vuosilta kertyneitä lisäsuorituksia, joten velkojalle ennen lain voimaantuloa syntynyt saatava pysyi muuttumattomana.

15. Vastaavalla tavalla lain 1088/2006 esitöissä (HE 30/2006 vp s. 14) on todettu muutosten voimaantulosta, että uuden lain säännökset lisäsuorituksesta koskisivat myös velallisia, joille maksuohjelma on vahvistettu ennen lain voimaantuloa. Lisäsuoritusten määrät lasketaan velallisen lisätulojen osalta kalenterivuotta kohden. Tämän vuoksi tulojen osalta lisäsuoritusvelvollisuus laskettaisiin uusien säännösten mukaan kalenterivuodelta 2006 ja sen jälkeiseltä ajalta. Siirtymäsäännöksellä ei olisi vaikutuksia ennen lain voimaantuloa syntyneeseen lisäsuoritusvelvollisuuteen.

16. Näiden esityölausumien pohjalta on selvää, että aiempien vastaavien lisäsuoritusvelvollisuutta koskeneiden lainmuutosten yhteydessä uusien säännösten soveltamisella myös ennen lakien voimaantuloa vahvistettuihin maksuohjelmiin on tarkoitettu sitä, että vaikka maksuohjelmassa lisäsuoritusvelvollisuus oli vahvistettu suoritettavaksi aikaisemmin voimassa olleiden säännösten perusteella, määrätyn ajankohdan jälkeen syntyvät lisäsuoritukset laskettiin siirtymäsäännöksen nojalla maksuohjelmassa määrätystä poiketen uusien, velalliselle lievempien säännösten perusteella. Tällaista uuden lain takautuvaa soveltamista myös vanhoihin maksuohjelmiin ei ole pidetty lainvalmistelussa (HE 98/2002 vp s. 52 ja PeVL 33/2002 vp s. 3) myöskään velkojan oikeuksien ja voimassa olevaan lakiin perustuvien velkojan oikeutettujen odotusten kohtuuttomana heikentämisenä. Uusien lisäsuoritusvelvollisuuden määrään vaikuttavien säännösten tällaista taannehtivaa soveltamista on pidetty perusteltuna myös velkaantuneiden yhdenvertaisen kohtelun kannalta.

17. Voimassa olevan lain 1123/2014 esitöissä (HE 83/2014 vp s. 76 – 77) todetaan lain voimaantulosta ainoastaan, että uuden lain säännöstä lisäsuoritusvelvollisuuden alarajasta sovellettaisiin, vaikka maksuohjelma on vahvistettu ennen lain voimaantuloa, koska on perusteltua, että lisäsuoritusvelvollisuuden määrä lasketaan kaikkien velallisten osalta samojen perusteiden mukaan. Hallituksen esityksessä (s. 81) todetaan lisäksi, että velkajärjestelylain 35 a §:n 3 momentin muutoksen on tultava voimaan kalenterivuoden alusta, sillä velallisen maksettavaksi tuleva lisäsuoritusvelvollisuus määräytyy kalenterivuosittain.

Johtopäätökset velkajärjestelylain muuttamisesta annetun lain 1123/2014 siirtymäsäännöksen tulkinnasta

18. Viimeisimmässä velkajärjestelylain 35 a §:n 3 momentin muutoksessa on kysymys asiallisesti samanlaisesta lisäsuoritusvelvollisuuden asteittaisesta lieventämisestä kuin aikaisemmissa kyseisen lainkohdan muutoksissa. Muutossäädösten voimaantulo- ja siirtymäsäännökset on muotoiltu yhdenmukaisella tavalla, eikä nyt kysymyksessä olevasta säännöksestä tai sen esitöistä ilmene, että siirtymäsäännökselle olisi tarkoitettu antaa toisenlainen sisältö kuin aikaisemmin. Hallituksen esityksessä (HE 83/2014 vp s. 29 ja 81) on päinvastoin todettu, että lisäsuoritusjärjestelmän perusperiaatteet säilyisivät ennallaan ja että lisäsuoritusvelvollisuus määräytyisi kalenterivuosittain.

19. Aikaisempien lainmuutosten esitöissä on todettu, että lisäsuoritusvelvollisuuden määrää laskettaessa uutta lakia sovelletaan myös niihin maksuohjelmiin, jotka on vahvistettu ennen lain voimaantuloa. Esitöissä todetaan kuitenkin lisäksi nimenomaisesti ja yksiselitteisesti, että uutta pykälää sovelletaan vasta voimaantulosäännöksessä säädetyn ajankohdan jälkeen määräytyvien lisäsuoritusten laskemiseen. Tällainen uuden, velallisen kannalta lievemmän säännöksen soveltaminen takautuvasti myös ennen lain voimaantuloa vahvistetuissa maksuohjelmissa määrättyyn lisäsuoritusvelvollisuuteen on perusteltua velkajärjestelyvelallisten yhdenvertaisen kohtelun kannalta, sillä näin menetellen kaikkien velallisten osalta samojen vuosien lisäsuoritukset lasketaan samojen säännösten perusteella ja siten samojen perusteiden mukaisesti. Hallituksen esityksen 83/2014 vp maininnalla velallisten yhdenvertaisesta kohtelusta onkin viitattu todennäköisesti juuri tällaiseen velkajärjestelylain 35 a §:n 3 momentin takautuvaan soveltamiseen.

20. Velkajärjestelyvelallisten eriarvoiseen kohteluun olisi sitä vastoin omiaan johtamaan sellainen tulkinta, jonka mukaan siirtymäsäännöksen katsottaisiin tarkoittavan sitä, että kaikkiin 1.1.2015 jälkeen vahvistettaviin lisäsuorituksiin sovellettaisiin uutta, velallisen kannalta lievempää velkajärjestelylain 35 a §:n 3 momenttia, riippumatta siitä, onko lisäsuoritusvelvollisuuden perusteena olevat tulot saatu ennen vai jälkeen lain voimaantulon. Tällainen tulkinta merkitsisi nimittäin sitä, että lisäsuorituksista maksuohjelmassa määrätyllä tavalla ajallaan huolehtinut velallinen olisi joutunut maksamaan lisäsuoritukset tuolloin voimassa olleen säännöksen perusteella, kun taas oma-aloitteisen lisäsuoritusvelvollisuuden laiminlyöneen velallisen maksuvelvollisuus vahvistettaisiin lain voimaantulon jälkeen velallisen kannalta suotuisampien säännösten perusteella. Myöskään asiallisia perusteita ei siten ole sille, että lain 1123/2014 voimaantulo- ja siirtymäsäännöksen 5 momentille annettaisiin toisenlainen sisältö kuin mikä on aiempien vastaavien lainmuutosten vastaavien säännösten sisältö.

21. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että voimassa olevan lain 1123/2014 voimaantulo- ja siirtymäsäännöksellä tarkoitetaan, että uutta velkajärjestelylain 35 a §:n 3 momenttia sovelletaan vain 1.1.2015 jälkeen saatuihin lisätuloihin perustuvan lisäsuoritusvelvollisuuden määrittelemiseen.

Arviointi tässä asiassa

22. B Oy:n vaatimuksen perusteena oleva A:n vuosien 2009 – 2011 tulojen nousu on riidaton. Vaatimus perustuu laskelmaan, jossa lisäsuoritukset on laskettu 1.1.2007 voimaan tullutta velkajärjestelylain 35 a §:n 3 momenttia (1088/2006) soveltaen. Asiassa ei ole esitetty väitteitä velkajärjestelylain 35 a §:n 3 momentissa tarkoitetuista kyseisten vuosien lisääntyneistä tulonhankkimismenoista tai muista välttämättömistä menoista. B Oy:n vuosiin 2009 – 2011 kohdistuvaa lisäsuoritusvelvollisuutta koskevassa vaatimuksessa on lisäksi otettu vähennyksenä huomioon maksuohjelman kyseisten vuosien negatiivinen maksuvara.

23. A on katsonut, että lisäsuoritusvelvollisuuden korottamista koskeva B Oy:n vaatimus on hänen nykyiseen tulotasoonsa nähden kohtuuton. Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden lausumilla perusteilla mahdollisuutta A:n lisäsuoritusvelvollisuuden kohtuullistamiseen ei ole.

24. Lisäsuoritusvelvollisuus on siten vahvistettava B Oy:n vaatimuksen mukaiseksi 12 855,67 euroksi, josta A on velvoitettava suorittamaan B Oy:lle sen velkojen osuutta vastaava, maksamatta oleva osuus.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöstä muutetaan seuraavasti:

A:lle vuosilta 2009 – 2011 vahvistettu lisäsuoritusvelvollisuuden kokonaismäärä korotetaan 12 855,67 euroon ja tästä määrästä A:n B Oy:lle maksettavan osuuden määrä korotetaan 2 306 euroon.

Tästä määrästä on vähennettävä A:n B Oy:lle aikaisemmin maksamien lisäsuoritusten määrä 405 euroa.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Jukka Sippo, Jarmo Littunen, Tuomo Antila ja Tatu Leppänen. Esittelijä Heli Melander.

 
Julkaistu 3.2.2017  Päivitetty 15.2.2017