Suomeksi - På svenska - In English - Sme - Fr - Ru - Et - De

Korkein oikeus

Korkein oikeus

Etusivu » Ennakkopäätökset » Ennakkopäätökset » KKO:2016:17

KKO:2016:17

Oikeudenkäyntimenettely - Jatkokäsittelylupa - Ennakkoratkaisuperuste
Salassapitorikos
Todistelu

Diaarinumero: R2014/673
Taltionumero: 0589
Antopäivä: 14.3.2016

Käräjäoikeus oli myöntänyt poliisilaitokselle telekuunteluluvan kuunnella A:n liittymiä 3.10.2012–17.1.2013, koska A:ta epäiltiin osallisuudesta törkeään huumausainerikokseen. Syyttäjä vaati rangaistusta A:lle 19.12.2012–3.1.2013 tehdystä yllytyksestä salassapitorikokseen ja B:lle salassapitorikoksesta. Syyttäjä vetosi näyttönä telekuuntelussa syntyneisiin tallenteisiin. Käräjäoikeus päätti 1.1.2014 voimaan tulleen pakkokeinolain perusteella, ettei tallenteita voitu käyttää todisteina, koska tallennetiedoissa oli kysymys ylimääräisestä tiedosta ja koska salassapitorikos ei ollut sellainen rikos, johon telekuuntelu voitiin kohdentaa. Käräjäoikeus hylkäsi syytteet. Hovioikeus ei myöntänyt syyttäjälle jatkokäsittelylupaa.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että hovioikeuden olisi tullut myöntää jatkokäsittelylupa ennakkoratkaisuperusteella. (Ään.)

OK 25 a luku 11 § 1 mom
PakkokeinoL 10 luku 56 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pohjois-Karjalan käräjäoikeuden tuomio 24.1.2014

Syyttäjä vaati rangaistusta A:lle yllytyksestä salassapitorikokseen ja B:lle salassapitorikoksesta. Syytteen mukaan A oli tahallaan taivuttanut asianajaja B:n kertomaan hänelle puhelimessa 19.12.2012 käräjäoikeuden salassapito- ja yhteydenpitomääräyksestä huolimatta ja lainvastaisesti eräitä tietoja, jotka B oli saanut tietoonsa toimiessaan A:n kanssa samaan moottoripyöräkerhoon kuuluvan jäsenen C:n määrättynä avustajana pakkokeinoistunnossa. B oli kertonut A:lle, että A:n rikoskumppani C oli väkivallalla uhaten saanut asianomistajalta rahaa ja että C oli ollut poliisin tarkkailussa. Syytteen mukaan salassa pidettäviä ja yhteydenpitorajoituksen alaisia tietoja oli välitetty tai sovittu ilmoitettavaksi myös A:n ja B:n tapaamisessa 21.12.2012 ja myöhemmin puhelimessa 1.1.2013 ja 3.1.2013.

Syyttäjä vetosi näyttönä muun ohessa viiteen telekuuntelutallenteeseen A:n ja B:n välillä käydyistä puheluista. Tallenteet perustuivat A:n puhelinliittymän telekuunteluun, johon käräjäoikeus oli antanut luvan ajalle 3.10.2012 – 17.1.2013 liittyen törkeään huumausainerikosepäilyyn.

Käräjäoikeus katsoi käsittelyratkaisussaan 10.1.2014, että telekuuntelutallenteita ei voitu käyttää todisteina salassapitorikosasiassa 1.1.2014 voimaan tulleen pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n ja perusoikeusmyönteisen laintulkinnan perusteella. Salassapitorikos ei ollut sellainen rikos, johon telekuuntelua voitiin kohdentaa ja kysymys oli ylimääräisen tiedon käyttämistä koskevasta prosessuaalisesta säännöksestä, jota sovelletaan sen voimassa ollessa.

Muuta asiassa esitettyä näyttöä arvioituaan käräjäoikeus hylkäsi syytteet.

Asian ovat ratkaisseet laamanni Juhani Mähönen sekä käräjätuomarit Kalevi Julkunen ja Tuija Turpeinen.

Itä-Suomen hovioikeuden päätös 5.6.2014

Syyttäjä valitti hovioikeuteen ja vaati, että käräjäoikeuden ratkaisu telekuuntelutallenteiden hyödyntämiskiellosta kumotaan ja että A ja B tuomitaan rangaistukseen käräjäoikeudessa esitetyn rangaistusvaatimuksen mukaisesti.

B teki vastavalituksen.

Hovioikeus ei myöntänyt jatkokäsittelylupaa.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Esko Randelin, Riitta-Liisa Hietala ja Tuulikki Räsänen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan syyttäjä vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan, hänelle myönnetään jatkokäsittelylupa ja asia palautetaan käräjäoikeuteen tai hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. Toissijaisesti syyttäjä vaati, että Korkein oikeus ottaa asian käsiteltäväkseen, kumoaa käräjäoikeuden ratkaisun telekuuntelutallenteiden hyödyntämiskiellosta ja tuomitsee A:n ja B:n rangaistukseen käräjäoikeudessa esitettyjen rangaistusvaatimusten mukaisesti.

A ja B vastasivat valitukseen vaatien sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Alempien oikeuksien ratkaisut ja kysymyksenasettelu

1. Syyttäjä on käräjäoikeudessa vaatinut rangaistusta A:lle yllytyksestä salassapitorikokseen ja B:lle salassapitorikoksesta. Syytteen mukaan A oli tahallaan taivuttanut asianajaja B:n kertomaan hänelle puhelimessa 19.12.2012 käräjäoikeuden salassapito- ja yhteydenpitomääräyksestä huolimatta ja lainvastaisesti eräitä tietoja, jotka B oli saanut tietoonsa toimiessaan A:n kanssa samaan moottoripyöräkerhoon kuuluvan C:n määrättynä avustajana pakkokeinoistunnossa 19.12.2012. Syytteen mukaan salassa pidettäviä ja yhteydenpitorajoituksen alaisia tietoja oli välitetty tai sovittu ilmoitettavaksi myös A:n ja B:n tapaamisessa 21.12.2012 ja myöhemmin puhelimessa 1.1.2013 ja 3.1.2013.

2. Syyttäjä on vedonnut todisteina muun ohessa viiteen telekuuntelutallenteeseen A:n ja B:n välillä käydyistä puhelinkeskusteluista. Tallenteet olivat perustuneet A:n puhelinliittymän telekuunteluun, johon käräjäoikeus oli antanut luvan ajalle 3.10.2012 – 17.1.2013. Telekuuntelulupa oli annettu A:han kohdistuneen törkeän huumausainerikosepäilyn perusteella.

3. Käräjäoikeus on salassapitorikosasian pääkäsittelyn yhteydessä 10.1.2014 tekemässään käsittelyratkaisussa katsonut, että telekuuntelutallenteita ei voitu käyttää todisteina 1.1.2014 voimaan tulleen pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n perusteella. Salassapitorikos ei ollut sellainen rikos, johon telekuuntelua voitiin kohdentaa. Vaikka pakkokeinolain 11 luvun 6 §:n siirtymäsäännös oli säännöstekstin ja esityöaineiston perusteella epäselvä, kysymys oli telekuuntelutallenteisiin sisältyvän ylimääräisen tiedon käyttämistä koskevasta prosessuaalisesta säännöksestä, jota sovellettiin sen voimassa ollessa. Myös asiayhteyteen liittyvä perusoikeusmyönteinen laintulkinta johti samaan lopputulokseen. Muuta asiassa esitettyä näyttöä arvioituaan käräjäoikeus on hylännyt syytteet.

4. Syyttäjä on valituksessaan hovioikeudelle vaatinut, että hänelle myönnetään asiassa jatkokäsittelylupa, käräjäoikeuden ratkaisu telekuuntelutallenteiden hyödyntämiskiellosta kumotaan ja syyttäjän sallitaan käyttää tallenteita todisteena sekä että A ja B tuomitaan rangaistuksiin käräjäoikeudessa esitettyjen vaatimusten mukaisesti. Syyttäjä on katsonut, että jatkokäsittelylupa tulisi myöntää telekuuntelutallenteiden hyödyntämistä koskeneen käsittelyratkaisun osalta muutos-, tarkistus- ja ennakkoratkaisuperusteella. Lisäksi syyttäjä on katsonut, että käräjäoikeus oli arvioinut hyödyntämiskiellon jälkeenkin näytön väärin ja että tältä osin jatkokäsittelylupa tulisi myöntää pääasiassa muutos- ja tarkistusperusteella.

5. Hovioikeus ei ole myöntänyt syyttäjälle jatkokäsittelylupaa.

6. Syyttäjä on Korkeimmassa oikeudessa toistanut hovioikeudessa esittämänsä vaatimukset. Korkeimmassa oikeudessa on siten kysymys siitä, olisiko hovioikeuden tullut myöntää syyttäjälle jatkokäsittelylupa. Koska käräjäoikeuden käsittelyratkaisussa on ollut kysymys siitä, minkä oikeudenkäyntiaineiston pohjalta pääasia tuli arvioitavaksi, jatkokäsittelylupaa koskevassa harkinnassa on johdonmukaista arvioida ensin sitä, olisiko hovioikeuden tullut myöntää jatkokäsittelylupa käräjäoikeuden käsittelyratkaisussaan omaksuman kannan ja syyttäjän muutoksenhakemuksessaan tältä osin esittämän johdosta. Jos tähän kysymykseen vastataan kielteisesti, arvioitavaksi tulee se, olisiko hovioikeuden tullut myöntää jatkokäsittelylupa pääasian osalta.

Hyödyntämiskieltoa koskeva jatkokäsittelylupaharkinta

Kysymykseen tulevat jatkokäsittelylupaperusteet ja arvioitavana olevat oikeudelliset kysymykset

7. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin mukaan jatkokäsittelylupa on myönnettävä, jos 1) ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste), 2) käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jakokäsittelylupaa myöntämättä (tarkistusperuste) tai 3) lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa (ennakkoratkaisuperuste). Korkein oikeus katsoo, että asiaa on tässä tapauksessa perusteltua arvioida ensin ennakkoratkaisuperusteen osalta.

8. Syyttäjä on katsonut, että käräjäoikeuden käsittelyratkaisu oli virheellinen tai ainakin tulkinnanvarainen siltä osin kuin kysymys oli todisteiden hyödyntämiskieltoon sovellettavasta laista ja siitä, oliko todisteissa kysymys niin sanotusta ylimääräisestä tiedosta, sekä siltä osin kuin käräjäoikeus oli arvioinut tiedon hyödynnettävyyttä.

Kysymykset ylimääräisestä tiedosta ja sovellettavasta laista

9. B:n kanssavastaajaan A:han on 3.10.2012 – 17.1.2013 välisenä aikana eli ennen nykyisen pakkokeinolain voimaantuloa 1.1.2014 kohdistettu telekuuntelua sillä perusteella, että A:n oli epäilty syyllistyneen törkeään huumausainerikokseen. Kysymys on näin saadun tiedon hyödyntämisestä näyttönä nyt esillä olevassa asiassa. Koska telekuuntelulupa on annettu muun kuin nyt esillä olevan rikoksen tutkintaa varten, kysymys on aikaisemman pakkokeinolain 5 a luvun 13 §:ssä (646/2003) ja voimassa olevan pakkokeinolain 10 luvun 55 §:ssä tarkoitetusta niin sanotusta ylimääräisestä tiedosta.

10. Kysymys on tämän jälkeen siitä, arvioidaanko aikaisemman pakkokeinolain voimassaolon aikana päättyneellä telekuuntelulla hankitun tiedon käyttämistä todisteena oikeudenkäynnissä tuolloin voimassa olleen lain vai todisteen hyödyntämiskysymystä ratkaistaessa voimassa olevan nykyisen lain mukaisesti. Ylimääräisen tiedon käyttämisestä näyttönä ei ole ollut säännöksiä aikaisemmassa laissa, mutta voimassa olevassa pakkokeinolaissa tästä kysymyksestä säädetään lain 10 luvun 56 §:ssä.

11. Nykyinen pakkokeinolaki on tullut voimaan 1.1.2014. Lain 11 luvun 6 §:n 1 momentin siirtymäsäännöksen mukaan myös lain voimaan tullessa voimassa oleviin pakkokeinoihin sovelletaan uuden lain säännöksiä.

12. Käräjäoikeus on katsonut, että edellä mainittu siirtymäsäännös oli epäselvä mutta että voimassa olevan pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n säännöstä ylimääräisen tiedon käyttämisestä voitiin asiassa soveltaa oikeudelliselta luonteeltaan prosessuaalisena säännöksenä.

13. Pakkokeinolain 11 luvun 6 §:n siirtymäsäännöksessä ei säädetä siitä, minkä lain nojalla on arvioitava aikaisemman lain aikana voimassa olleella pakkokeinolla saadun tiedon käyttämistä todisteena oikeudenkäynnissä. Tätä oikeudenkäyntimenettelyyn liittyvää kysymystä on arvioitava sitä ratkaistaessa voimassa olevan lain pohjalta. Sovellettavaksi tulee siten voimassa olevan pakkokeinolain 10 luvun 56 §.

14. Käräjäoikeuden ratkaisun lopputulos on siis ylimääräistä tietoa ja sen käyttämiseen sovellettavaa lakia koskevien kysymysten osalta selvästi oikea, eikä jatkokäsittelyluvan myöntämiseen tältä osin ole ollut perusteita.

Kysymys todisteiden hyödynnettävyydestä

15. Käräjäoikeus on katsonut, ettei telekuuntelutallenteita voitu pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n perusteella käyttää todisteina asiassa, koska salassapitorikos ei ollut sellainen rikos, johon telekuuntelu voitiin pakkokeinolain mukaan kohdentaa.

16. Pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 1 momentin mukaan ylimääräistä tietoa saa käyttää rikoksen selvittämisessä, jos tieto koskee sellaista rikosta, jonka tutkinnassa olisi saatu käyttää sitä pakkokeinoa, jolla tieto on saatu. Pykälän 2 momentin mukaan ylimääräistä tietoa saa käyttää myös, jos ylimääräisen tiedon käyttämisellä voidaan olettaa olevan erittäin tärkeä merkitys rikoksen selvittämiselle ja rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kolme vuotta vankeutta tai kyse on jostakin momentissa erikseen luetellusta rikoksesta. Pykälän 3 momentin mukaan ylimääräisen tiedon käyttämisestä näyttönä päättää tuomioistuin pääasian käsittelyn yhteydessä.

17. Lainkohtaa koskevissa esitöissä (HE 14/2013 vp s. 46) on tältä osin todettu, että tuomioistuimen suorittama arviointi ylimääräisen tiedon käyttämisestä näyttönä koskisi ensinnäkin niitä edellytyksiä, joita säännöksessä asetetaan ylimääräisen tiedon käytölle rikoksen selvittämisessä mukaan lukien erittäin tärkeä merkitys rikoksen selvittämiselle. Kysymys ei olisi kuitenkaan pelkästään näiden edellytysten tarkastelusta. Arvioinnissa korostuvat toisaalta ne etuudet ja arvot (esimerkiksi perusoikeuksina suojattavat yksityiselämän suoja ja luottamuksellisen viestin suoja), joihin sillä pakkokeinolla on puututtu, jonka käytöllä ylimääräinen tieto on saatu, sekä toisaalta oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset. Tässä yhteydessä huomioitavaksi tulevat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä ja Korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 2007:58 ilmenevät näkökohdat. Suhteellisuusperiaatteen mukaisesti merkitystä on rikoksen vakavuudella.

18. Pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 3 momentissa ei ole erikseen todettu, minkä perusteiden nojalla tuomioistuimen tulisi arvioida sitä, voidaanko ylimääräistä tietoa käyttää näyttönä oikeudenkäynnissä.

19. Korkein oikeus toteaa mainittujen esityölausumien viittaavan siihen, että aikaisemmasta vapaan todistelun periaatteeseen pohjautuvasta lähtökohtaisesti sallivasta suhtautumisesta on pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n säännöksen myötä siirrytty tilanteeseen, jossa ylimääräisen tiedon käyttämiseen näyttönä suhtaudutaan entistä rajoitetummin. Esityöt viittaavat siihen, että säännöksen 1 ja 2 momentissa säädetyt esitutkinnan edellytykset soveltuvat myös, kun tuomioistuin päättää ylimääräisen tiedon käyttämisestä näyttönä. Sovellettava säännös ja esityöt jättävät kuitenkin sijaa tapauskohtaiselle harkinnalle ja erilaisille tulkinnoille, eikä asiasta ole säännöksen voimassaoloaikana muodostunutta Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä.

20. Kuten edeltä ilmenee, laki ja sen esityöt eivät anna selvää vastausta syyttäjän jatkokäsittelylupahakemuksen perusteena olleeseen kysymykseen ylimääräisen tiedon käyttämisestä näyttönä. Kysymys on siten ollut tyypillisesti sellaisesta oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetusta tilanteesta, jossa hovioikeuden olisi tullut myöntää jatkokäsittelylupa ennakkoratkaisuperusteella.

21. Korkein oikeus päätyy edellä mainituilla perusteilla siihen, että asiassa olisi tullut myöntää syyttäjälle jatkokäsittelylupa käsittelyratkaisun osalta ennakkoratkaisuperusteella. Tässä tilanteessa asiassa ei ole tarpeen erikseen arvioida sitä, olisiko jatkokäsittelylupa tullut myöntää käsittelyratkaisun osalta myös muutos- ja tarkistusperusteella.

22. Jatkokäsittelyluvan seurauksena tulee ratkaistavaksi, onko telekuuntelussa saatu ylimääräinen tieto jätettävä kokonaan käyttämättä vai voidaanko sitä joltakin osin käyttää todisteena oikeudenkäynnissä. Tämän ohella voi tulla arvioitavaksi ja ratkaistavaksi vastaaja B:n vastavalituksessaan ja sittemmin myös vastauksessaan Korkeimmassa oikeudessa esittämä vaatimus siitä, että myös telekuuntelutallenteisiin liittyvä lausuma esitutkinta-asiakirjoissa on jätettävä käyttämättä todisteena häntä vastaan. Kyseinen vastavalitus on rauennut samalla, kun jatkokäsittelylupa on hylätty. Ratkaisut näihin oikeudenkäyntiaineistoa koskeviin kysymyksiin vaikuttavat puolestaan sen seikan arviointiin, onko perusteita myöntää jatkokäsittelylupa pääasian osalta.

23. Oikeusastejärjestyksestä johtuen asian enempi käsittely tapahtuu soveliaimmin hovioikeudessa. Asiaa käsitellessään hovioikeuden tulee ratkaista, onko perusteita myöntää jatkokäsittelylupa syyttäjälle myös pääasian osalta. Hovioikeuden tulee myös ottaa käsiteltäväkseen B:n asiassa tekemä vastavalitus ja arvioida, antaako se aiheen jatkokäsittelyluvan myöntämiseen myös hänelle.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan ja syyttäjälle myönnetään jatkokäsittelylupa käräjäoikeuden käsittelyratkaisun osalta.

Asia palautetaan Itä-Suomen hovioikeuteen, jonka tulee ottaa asia omasta aloitteestaan uudelleen käsiteltäväkseen.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Ilkka Rautio (eri mieltä), Marjut Jokela, Jukka Sippo (eri mieltä) ja Tuula Pynnä. Esittelijä Hanna Liippo.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Sippo: Olen samaa mieltä Korkeimman oikeuden ratkaisun perustelujen kohdista 1–17. Toisin kuin Korkeimman oikeuden ratkaisun kohdan 7 viimeisessä virkkeessä on todettu, katson kuitenkin, että jäljempänä esittämistäni syistä asiassa on arvioitava myös sitä, mitä merkitystä hovioikeuden käsittelyratkaisua koskevalle kysymykselle on ollut tässä tapauksessa perusteltua antaa jatkokäsittelyluvan myöntämistä koskevassa harkinnassa. Tähän nähden asiassa on perusteltua ottaa kantaa myös siihen, onko jatkokäsittelyluvan myöntämiselle käsittelyratkaisun osalta ollut niin sanotun ennakkoratkaisuperusteen lisäksi muutos- tai tarkistusperustetta.

Edellä mainituista kysymyksistä lausun Korkeimman oikeuden ratkaisun kohdan 17 jälkeen seuraavaa:

Pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 3 momentissa ei ole erikseen todettu, minkä perusteiden nojalla tuomioistuimen tulisi arvioida sitä, voidaanko ylimääräistä tietoa käyttää näyttönä oikeudenkäynnissä. Säännöstä on kuitenkin johdonmukaista tulkita niin, että ylimääräisen tiedon käyttäminen näyttönä oikeudenkäynnissä ei ole mahdollista laajemmin kuin tällaisen tiedon käyttäminen esitutkinnassa. Sääntelyn tämä tarkoitus ilmeneekin pykälän 3 momenttia koskevista perusteluista, kun niissä on todettu, että pykälän 1 ja 2 momentissa mainitut edellytykset koskevat ylimääräisen tiedon käyttämistä näyttönä. Näiden edellytysten lisäksi tuomioistuimen kylläkin edellytetään lainkohdan perustelujen mukaan ottavan yksittäistapauksellisessa punninnassaan huomioon myös muita perusteluissa mainittuja näkökohtia harkitessaan ylimääräisen tiedon käyttämistä todisteena. Perusteltua ja johdonmukaista ei kuitenkaan ole se, että tuomioistuin voisi tässä punninnassaan päätyä käyttämään ylimääräistä tietoa näyttönä oikeudenkäynnissä pykälän 1 ja 2 momentissa säädettyjen edellytyksien vastaisesti ja siten laajemmin kuin asian tutkinnassa.

Pakkokeinolain 10 luvun 56 §:n 1 ja 2 momentissa säädetyt edellytykset ylimääräisen tiedon käyttämiselle eivät tässä tapauksessa täyty. Käräjäoikeuden käsittelyratkaisun lopputulosta telekuuntelutallenteiden hyödyntämiskelvottomuudesta näyttönä ei siten ole aihetta epäillä. Jatkokäsittelyluvan myöntämiselle tästä kysymyksestä ei sen vuoksi ole ollut perusteita muutos- eikä tarkistusperusteella.

Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisella ennakkoratkaisuperusteella jatkokäsittelylupa tulisi säännöstä koskevan hallituksen esityksen mukaan myöntää tilanteessa, jossa hovioikeus katsoo, että asian periaatteellisen merkityksen vuoksi olisi tärkeää, että hovioikeus antaisi laintulkintaa ohjaavan asiaratkaisun, vaikkakaan ei olisi suoranaista aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta. Kysymys olisi tällöin yleensä siitä, ettei laki anna selvää vastausta käsiteltävässä asiassa ilmenevään ongelmaan. Hovioikeuden ratkaisulla annettaisiin oikeusohje vastaavanlaisten oikeusriitojen varalle. Hovioikeuden tehtävänä on myös osaltaan valvoa lainkäytön yhtenäisyyttä ja ohjata laintulkintaa (HE 105/2009 vp s. 33 ja 61).

Tässä asiassa sovellettavaksi tulevat, hiljattain voimaan tulleen pakkokeinolain säännökset ovat sinänsä tulkinnanvaraisia. Ratkaistavana oleva kysymys on myös keskeinen sääntelyn soveltamisedellytysten kannalta ja sillä voidaan arvioida olevan yleisempää merkitystä muissa vastaavissa asioissa. Asiassa esitetyn selvityksen mukaan hovioikeuskäytännössä esillä olevaa kysymystä on arvioitu toisistaan poikkeavilla tavoilla eikä Korkeimman oikeuden ennakkopäätöstä asiasta ole.

Edellä mainitut seikat puoltavat sitä, että hovioikeuden olisi tullut myöntää tämän kysymyksen osalta jatkokäsittelylupa ennakkoratkaisuperusteella. Päädyn kuitenkin seuraavilla perusteilla siihen, että jatkokäsittelyluvan myöntäminen ei ole tässä tapauksessa ollut perusteltua pelkästään käräjäoikeuden käsittelyratkaisua koskevasta kysymyksestä.

Käräjäoikeuden tuomiossa todetulla tavalla ratkaisevaa pääasian arvioinnissa on ollut se, oliko B puhelinkeskustelussaan 19.12.2012 A:n kanssa syyllistynyt syytteessä tarkoitettuun salassapitorikokseen. B:n avustaja on esitutkinnan loppulausunnossa myöntänyt tuossa puhelinkeskustelussa kertoneensa A:lle syytteessä esitetyllä tavalla. Käräjäoikeus on käsittelyratkaisussaan katsonut, että tuon loppulausunnon hyödyntämiselle ei ole ollut estettä. Käräjäoikeuden käsittelyratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ole tältäkään osin aihetta epäillä. Käräjäoikeuden hyödyntämiskelvottomiksi katsomilla telekuuntelutallenteilla ei sen vuoksi ole ratkaisevaa merkitystä todisteena, koska tämän, asian arvioinnin kannalta keskeisen puhelinkeskustelun sisältö on tullut selvitetyksi muuta kautta. Oikeudenkäyntiaineiston rikastuttaminen telekuuntelutallenteilla ei siten ole ollut asian ratkaisemisen kannalta tarpeellista.

Tällaisessa tilanteessa jatkokäsittelylupaharkinnan kannalta ratkaisevana on ollut perusteltua pitää sitä, onko jatkokäsittelyluvan myöntämiseen ollut perusteita myös pääasian osalta. Asiaa ei siten ole tarkoituksenmukaista palauttaa hovioikeuden käsiteltäväksi pelkästään sillä perusteella, että kysymys telekuuntelutallenteiden hyödyntämiskelvottomuudesta on sinänsä ollut tulkinnanvarainen ja että sen ratkaisemisella on oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitettua merkitystä muissa vastaavanlaisissa asioissa. Asian palauttaminen hovioikeuteen pelkästään tästä syystä ei ole tarkoituksenmukaista myöskään siihen nähden, mitä telekuuntelutallenteiden hyödyntämistä koskevan arvioinnin perusteista on edellä todettu.

Edellä mainituilla perusteilla päädyn siihen, että asiassa olisi arvioitava, onko hovioikeus menetellyt virheellisesti, kun se ei ollut myöntänyt jatkokäsittelylupaa pääasian osalta. Korkeimman oikeuden myönnettyä jatkokäsittelyluvan käräjäoikeuden käsittelyratkaisuun liittyneellä ennakkoratkaisuperusteella kysymys jatkokäsittelyluvan myöntämisestä ei kuitenkaan ole enemmälti tullut Korkeimmassa oikeudessa ratkaistavaksi.

Oikeusneuvos Rautio: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Sippo.

 
Julkaistu 14.3.2016  Päivitetty 16.3.2016