Etusivu » Ennakkopäätökset » Ennakkopäätökset » KKO:2015:20

KKO:2015:20

Oikeudenkäyntimenettely - Asianosaisen kuuleminen - Pääkäsittely hovioikeudessa
Todistelu - Esitutkintakertomuksen huomioon ottaminen oikeudenkäynnissä

Diaarinumero: R2014/16
Taltionumero: 0543
Antopäivä: 23.3.2015

Käräjäoikeus oli rikosasiassa päättänyt, ettei vastaaja A:n esitutkintakertomusta saanut hyödyntää todisteena asiassa, ja katsonut muun näytön perusteella, että A oli syyllistynyt niihin rikoksiin, joista syyttäjä oli vaatinut hänelle rangaistusta. A:n valitettua hovioikeuteen syyttäjä oli vastauksessaan vedonnut A:n esitutkintakertomukseen. Hovioikeus katsoi, että syyttäjä voi vedota esitutkintakertomukseen näyttönä A:ta vastaan, esitutkintakertomuksen osaltaan vahvistavan käräjäoikeuden muusta näytöstä tekemän johtopäätöksen oikeellisuuden ja myös näistä syistä pääkäsittelyn toimittamisen asiassa olevan selvästi tarpeetonta. Hovioikeuden katsottiin menetelleen virheellisesti, kun se ei ollut varannut A:lle tilaisuutta lausua esitutkintakertomuksen huomioon ottamisesta asiassa ja kun se oli ratkaistessaan asian kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella käyttänyt esitutkintakertomusta todisteena.

OK 26 luku 12 §
OK 26 luku 14 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian käsittely Espoon käräjäoikeudessa

Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta (kohta 1), rattijuopumuksesta (kohta 2), huumausaineen käyttörikoksesta (kohta 3), ajoneuvoverorikkomuksesta (kohta 4) ja kahdesta kulkuneuvon kuljettamisesta oikeudetta (kohdat 5 ja 6).

Syytekohdissa 1, 2, 4 ja 5 oli kysymys 1.8.2012 Espoossa Turunväylällä tehdyistä teoista, joissa syytteen tapahtumakuvauksen mukaan A:n hallinnassa ollutta henkilöautoa oli kuljetettu vakavaa vaaraa toisen hengelle tai terveydelle aiheuttaen. Kohdan 1 osalta syyttäjä vetosi haastehakemuksessaan henkilötodistelun lisäksi siihen, että A oli esitutkinnassa tunnustanut kuljettaneensa kyseistä autoa tapahtuma-ajankohtana ja lisäksi kertonut, ettei hän muistanut ajon aikaisista tapahtumista mitään. Kohtien 4 ja 5 osalta syyttäjä vetosi siihen, että A oli tunnustanut teot esitutkinnassa.

Käräjäoikeudessa A kiisti kohtien 1, 2, 4 ja 5 mukaiset teot, koska hän ei ollut kuljettanut kyseistä autoa syytteessä kerrotussa tilaisuudessa. A vaati, ettei syyttäjä saanut hyödyntää hänen esitutkintakertomustaan, koska hänelle ei ollut kerrottu hänen oikeuksistaan pysyä vaiti ja olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen. Syyttäjä vastusti A:n vaatimusta, koska esitutkintapöytäkirjasta ilmeni, että A:lle oli kerrottu hänen oikeutensa ja velvollisuutensa ja A oli ennen kuulustelun aloittamista soittanut avustajalleen.

Käräjäoikeus päätti 17.6.2013 pääkäsittelyssä, ettei A:n esitutkintakertomusta saanut hyödyntää todisteena asiassa.

Käräjäoikeuden tuomio 27.6.2013

Näyttöä arvioidessaan käräjäoikeus piti riidattomana sitä, että A:n hallinnassa ollutta autoa oli kuljetettu Turunväylällä syytteessä kuvatulla tavalla, joka oli ollut omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen hengelle tai terveydelle. Siten auton kuljettaja oli menettelyllään syyllistynyt törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen. Arvioitavaksi kuitenkin jäi, oliko autoa kuljettanut A vai tuntemattomaksi jäänyt kolmas henkilö. Käräjäoikeus totesi, että asiassa todistelutarkoituksessa kuullut neljä asianomistajaa olivat kertoneet yhtäpitävästi auton ajotyylistä, mutta he eivät olleet varmuudella pystyneet kertomaan, kuinka monta henkilöä autossa oli ollut. Kukaan heistä ei ollut kuitenkaan kertonut käsityksenään, että autossa olisi ollut enemmän kuin kaksi henkilöä.

A oli kiistäessään autolla ajon kertonut, että autoa oli kuljettanut kolmas henkilö, joka oli ajon jälkeen hylännyt auton bussipysäkille ja poistunut paikalta. A ei ollut osannut kertoa, kuka autoa oli kuljettanut, eikä sitä, miten auto oli joutunut bussipysäkiltä 200 – 500 metrin päähän auton löytöpaikkaan. Todistajana kuullun vanhemman konstaapelin mukaan auton löytöpaikalta ja sen läheisyydestä olivat löytyneet mies ja nainen, joista mies oli huutanut, että "he antautuvat". Todistajan muistikuvien mukaan A oli kiinniottotilanteessa kertonut autossa olleen kaksi henkilöä. Nainen oli kertonut kolmannesta henkilöstä, jota ei ollut kuitenkaan tavattu löytöpaikan lähellä olleelta mökkikiinteistöltä tai sen ympäristöstä.

Käräjäoikeus ei pitänyt A:n kertomusta tuntemattomasta ja paikalta poistuneesta kuljettajasta uskottavana. Sitä seikkaa, että A:n naisystävä oli kiinniottotilanteessa kertonut kolmannesta henkilöstä, ei olosuhteet huomioon ottaen ollut pidettävä riittävänä näyttönä tuntemattomasta kuljettajasta. Yleisen elämänkokemuksen mukaan ei ollut myöskään uskottavaa, että A ei olisi tapahtuman jälkeen pyrkinyt selvittämään asiaa autoa kuljettaneen henkilön kanssa. Käräjäoikeus ei pitänyt A:n kiistämisperusteita olosuhteisiin nähden uskottavina.

Käräjäoikeus katsoi A:n syyllistyneen niihin rikoksiin, joista hänelle oli vaadittu rangaistusta, ja tuomitsi A:n näistä teoista yhteiseen 8 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Emilie Henn.

Helsingin hovioikeuden tuomio 1.11.2013

A valitti hovioikeuteen ja vaati, että syyte kohtien 1, 2, 4 ja 5 osalta hylätään. Toissijaisesti A vaati, että yhteistä vankeusrangaistusta alennetaan. Lisäksi A vaati pääkäsittelyn toimittamista näytön uudelleen arvioimiseksi. Hän nimesi itsensä kuultavaksi siitä, että hän ei ollut kuljettanut autoa, ja vanhemman konstaapelin todistajana kuultavaksi auton löytymiseen liittyneistä olosuhteista ja puheista kolmannesta henkilöstä kiinniottohetkellä.

Syyttäjä kiisti vastauksessaan A:n valituksessaan esittämät vaatimukset ja vetosi käräjäoikeudessa esitettyyn todisteluun syytteen tueksi. Sen lisäksi syyttäjä vetosi A:n esitutkintakertomukseen, jota syyttäjän esittämien seikkojen perusteella pitäisi saada käyttää asiassa todisteena.

Esitutkintakertomuksen käyttämisen osalta hovioikeus viittasi kuulustelupöytäkirjaan rastittamalla tehtyihin merkintöihin, joiden mukaan A:lle oli ilmoitettu hänen asemansa esitutkinnassa, oikeudesta pyytää kuulustelutodistaja paikalle, mistä teoista häntä epäillään ja oikeudesta käyttää avustajaa. Hovioikeus totesi, että kuulustelukertomuksen alkuun oli lisäksi kirjoitettu, että A:lle oli kerrottu hänen asemansa ja oikeutensa kuulustelussa. Kuulustelupöytäkirjaan oli edelleen merkitty, että A soitti avustajalleen ja sen jälkeen ilmoitti, että hän ei tarvitse avustajaa eikä kuulustelutodistajaa. A oli allekirjoittanut kuulustelupöytäkirjan lukemakseen, tarkastamakseen ja hyväksymäkseen. Hovioikeus totesi, että A:n kuulustelupöytäkirjassa ei ollut rastitettu ilmoitetuksi kohtaa oikeudesta olla myötävaikuttamatta sen rikoksen selvittämiseen, josta epäillään.

Hovioikeus viittasi Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisuihin KKO 2012:45 ja 2013:25 ja totesi, että Korkein oikeus oli ratkaisukäytännössään korostanut sitä, että epäillyn oikeus avustajan käyttämiseen esitutkinnassa toteutti rikoksesta epäillyn itsekriminointisuojaa eli jokaisen oikeutta olla joutumatta pakotetuksi myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen.

Hovioikeus totesi, että vaatiessaan kieltoa esitutkintapöytäkirjan käyttämiselle A ei ollut edes väittänyt, että hän ei olisi ollut tietoinen oikeuksistaan. Vuodesta 2006 alkaen A oli tuomittu 12 eri kertaa yhteensä 82 rikoksesta. Näistä 52 rikosta liittyi eri tavoin moottoriajoneuvoihin ja niistä puolestaan kuusi oli rattijuopumuksia ja neljä törkeitä liikenneturvallisuuden vaarantamisia. A:lla oli ollut käräjäoikeudessa sama avustaja, jolle hän oli kuulustelutilanteessa soittanut ennen kuulustelun aloittamista.

Hovioikeus katsoi, että A:n oikeuksia ei ollut esitutkinnassa loukattu ja että syyttäjä voi vedota esitutkintakertomukseen näyttönä häntä vastaan.

Auton kuljettamista koskevan näytön osalta hovioikeus totesi käräjäoikeuden katsoneen neljän asianomistajan ja kahden todistajan kertomuksilla näytetyksi, että A oli kuljettanut autoa. Hovioikeus totesi myös olevan selvää, että A tiesi, kuka hänen autoaan oli ajanut, ja että A ei ollut vedonnut seikkoihin, jotka oikeuttaisivat hänen kieltäytymään kertomasta kuljettajan nimeä. Huomioon ottaen mainitut seikat hovioikeus katsoi, että A:n esitutkintakertomus osaltaan vahvisti käräjäoikeuden muusta näytöstä tekemän johtopäätöksen oikeellisuutta siitä, että A kiistämisestään huolimatta oli kuljettanut hallinnassaan ollutta autoa.

Pääkäsittelyn toimittamista koskevan pyynnön osalta hovioikeus lausui, että A ei ollut valituksessaan riitauttanut käräjäoikeuden tuomioon kirjattujen asianomistajien ja todistajien kertomusten sisältöä. Hovioikeus viittasi siihen, että hovioikeus oli hyväksynyt syyttäjän vaatimuksen A:n esitutkintakertomuksen käyttämisestä ja todennut sen vahvistavan käräjäoikeuden näytön arvioinnin oikeellisuuden. Näin ollen ja ottaen lisäksi huomioon A:n oma menettely väitetyn kolmannen henkilön henkilöllisyyden selvittämisessä, hovioikeus katsoi, että pääkäsittelyn toimittaminen oli selvästi tarpeetonta.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta syyksi lukemisen ja rangaistuksen mittaamisen osalta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pertti Lattunen, Merja Söderström ja Kristina Isaksson.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että syyte kohtien 1, 2, 4 ja 5 osalta hylätään ja että rangaistusta vastaavasti alennetaan.

A piti lisäksi suullisen pääkäsittelyn toimittamista asiassa välttämättömänä, koska hovioikeus oli hyväksynyt syyttäjän vaatimuksen A:n esitutkintakertomuksen hyödyntämisestä, vaikka A:lle ei ollut varattu tilaisuutta lausua kertomuksen käyttämisestä asiassa todisteena. A:n mukaan hänellä ei ollut ollut hovioikeudessa tilaisuutta puolustautua asiassa esitetyn uuden näytön osalta.

Syyttäjä kiisti vastauksessaan A:n vaatimukset.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Syyttäjä on vaatinut Espoon käräjäoikeudessa A:n tuomitsemista rangaistukseen törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta (syytekohta 1), rattijuopumuksesta (syytekohta 2), huumausaineen käyttörikoksesta (syytekohta 3), ajoneuvoverorikkomuksesta (syytekohta 4) ja kahdesta kulkuneuvon kuljettamisesta oikeudetta (syytekohdat 5 ja 6). Syytekohdat 1, 2, 4 ja 5 ovat perustuneet siihen, että A oli 1.8.2012 Espoossa Turunväylällä syytteessä kuvatulla tavalla kuljettanut hallinnassaan ollutta henkilöautoa. A on kiistänyt syytteen kohtien 1, 2, 4 ja 5 osalta sillä perusteella, ettei hän ollut kuljettanut autoa.

2. A on käräjäoikeudessa käsittelyn 30.5.2013 pöytäkirjan mukaan vaatinut, ettei syyttäjä saanut käyttää oikeudenkäyntiaineistona esitutkintapöytäkirjaa, johon syyttäjä oli haastehakemuksessaan vedonnut, koska A:lle ei ollut kuulustelussa kerrottu hänen oikeudestaan pysyä vaiti tai olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen. Syyttäjä on vastustanut vaatimusta ja lausunut, että esitutkintapöytäkirjan mukaan A:lle oli kerrottu hänen oikeutensa ja velvollisuutensa sekä lisäksi hänen avustajalleen oli soitettu. Käräjäoikeus on päättänyt pääkäsittelyssä 17.6.2013 A:n vaatimuksesta, ettei A:n esitutkintakertomusta saanut hyödyntää todisteena asiassa.

3. Käräjäoikeus ei ole tuomiossaan pitänyt uskottavana A:n kertomusta siitä, ettei hän ollut kuljettanut autoa. Arvioidessaan asiassa vastaanottamaansa henkilötodistelua käräjäoikeus on katsonut selvitetyksi, että A oli kuljettanut hallinnassaan ollutta henkilöautoa syytteessä kuvatulla tavalla ja että hän oli näin menetellessään syyllistynyt niihin rikoksiin, joista hänelle oli syytekohdissa 1, 2, 4 ja 5 vaadittu rangaistusta. Käräjäoikeus on tuominnut A:n noista ja syytekohdissa 3 ja 6 tarkoitetuista rikoksista yhteiseen 8 kuukauden vankeusrangaistukseen ja suorittamaan korvauksia.

4. Valituksessaan hovioikeudelle A on vaatinut ensisijaisesti, että syyte kohdissa 1, 2, 4 ja 5 hylätään ja että hänet vapautetaan näissä kohdissa tuomitusta korvausvelvollisuudesta. Toissijaisesti A on vaatinut yhteisen vankeusrangaistuksen alentamista. A on myös pyytänyt pääkäsittelyn toimittamista, koska asiassa oli kysymys todistelun uskottavuudesta ja oikein ymmärtämisestä. A:n mukaan käräjäoikeus oli katsonut hänen kuljettaneen autoa, vaikka kukaan todistelutarkoituksessa kuulluista asianomistajista tai asiassa kuulustelluista todistajista ei ollut kertonut hänen olleen auton kuljettaja. A on nimennyt pääkäsittelyssä kuultaviksi itsensä siitä, että hän ei ollut kuljettanut autoa, ja auton löytöpaikalle tulleen vanhemman konstaapelin kuultavaksi todistajana auton löytymiseen liittyneistä olosuhteista, puheista kolmannesta henkilöstä auton löytöpaikalla ja löytöpaikan maaston tarkastamisesta.

5. Syyttäjä on vastauksessaan vastustanut A:n vaatimuksia. Syyttäjä on vedonnut käräjäoikeudessa esitetyn kirjallisen ja suullisen todistelun lisäksi A:n esitutkintakertomukseen.

6. Esitutkintakertomuksen käyttämisen osalta hovioikeus on katsonut, ettei A:n oikeuksia ollut loukattu hänen esitutkintakuulustelunsa yhteydessä. Hovioikeus on sallinut syyttäjän vedota A:n esitutkintakertomukseen näyttönä häntä vastaan. Hovioikeus on tehnyt tämän ratkaisunsa varaamatta A:lle tilaisuutta lausua syyttäjän vaatimuksesta esitutkintakertomuksen huomioon ottamisesta.

7. Auton kuljettamisen osalta hovioikeus on katsonut A:n esitutkintakertomuksen vahvistavan käräjäoikeuden näytön arvioinnin oikeellisuutta.

8. Pääkäsittelyn toimittamisen osalta hovioikeus on katsonut, ettei A ollut valituksessaan riitauttanut käräjäoikeuden tuomioon kirjattujen todistelukertomusten sisältöä, joten kysymys oli käräjäoikeuden vastaanottamastaan näytöstä tekemien johtopäätösten oikeellisuudesta. Hovioikeus on lisäksi todennut, että se oli hyväksynyt syyttäjän vaatimuksen A:n esitutkintakertomuksen käyttämisestä ja todennut kertomuksen vahvistavan käräjäoikeuden näytön arvioinnin oikeellisuuden. Näin ollen ja ottaen vielä huomioon A:n oman menettelyn väitetyn kolmannen henkilön henkilöllisyyden selvittämisessä, hovioikeus on katsonut, että pääkäsittelyn toimittaminen asiassa oli selvästi tarpeetonta.

9. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

10. Kysymys on ensinnäkin siitä, onko hovioikeus menetellyt virheellisesti ottaessaan vastaan A:n esitutkintakertomuksen todisteena asiassa varaamatta hänelle tilaisuutta lausua käsitystään syyttäjän vastauksessaan esittämän, kertomuksen hyödyntämistä koskevan vaatimuksen johdosta. Kysymys on edelleen siitä, onko hovioikeus saanut käyttää A:n esitutkintakertomusta todisteena asiassa ja myös perusteena ratkaisulleen hylätä hänen pyyntönsä pääkäsittelyn toimittamisesta.

Hovioikeuden menettelyn arviointi

11. Asianosaisen oikeus tulla kuulluksi on keskeisimpiä prosessuaalisia oikeusperiaatteita. Perustuslain 21 §:n 2 momentin mukaan oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeisiin kuuluu jokaisen oikeus tulla tuomioistuimessa kuulluksi häntä koskevassa asiassa. Oikeuskäytännössä on katsottu asianmukaisen käsittelyn tuomioistuimessa edellyttävän, että tuomioistuimen ratkaisu perustuu vain sellaiseen oikeudenkäyntiaineistoon ja sellaisiin seikkoihin, jotka ovat olleet oikeudenkäynnin asianosaisten tiedossa ja joihin heillä on ollut asianmukainen tilaisuus perehtyä ja joista he ovat voineet lausua käsityksensä (muun muassa KKO 2014:83, 2012:23, 2010:61 ja 2005:134). Kuulemisperiaatteen mukaan tuomioistuin ei saa osaksikaan perustaa ratkaisuaan sellaiseen oikeudenkäyntiaineistoon, josta asianosaisella ei ole ollut mahdollisuutta halutessaan lausua.

12. Käräjäoikeus on pöytäkirjasta 17.6.2013 ilmenevin tavoin määrännyt, ettei A:n esitutkintakertomusta saa asiassa hyödyntää, mutta jättänyt tällöin lausumatta oikeudesta hakea muutosta mainittuun ratkaisuun. Korkein oikeus katsoo, että käräjäoikeus on tältä osin tehnyt oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 1 §:n 3 momentissa tarkoitetun käsittelyratkaisun, johon ei ole saanut hakea erikseen muutosta valittamalla.

13. Kun käräjäoikeus on katsonut, ettei A:n esitutkintakertomusta saanut hyödyntää, kertomus ei ole tullut miltään osin oikeudenkäyntiaineistoksi käräjäoikeudessa. Käsittelyratkaisu on ollut A:n vaatimuksen mukainen. Pääasiaratkaisu on puolestaan ollut syyttäjän vaatimusten mukainen, eikä syyttäjä ole asiassa hakenut miltään osin muutosta, vaan syyttäjä on vedonnut A:n esitutkintakertomukseen hovioikeudelle antamassaan vastauksessa.

14. Hovioikeus on hyväksynyt sen, että syyttäjä voi asiassa vedota näyttönä A:n esitutkinnassa antamaan kertomukseen. A:n esitutkintakertomus on siten tullut vedotuilta osin uutena selvityksenä hovioikeudessa oikeudenkäyntiaineistona huomioon otettavaksi. Edellisessä kohdassa kuvatussa muutoksenhakuasetelmassa A:lla ei ole ollut aihetta itse lausua esitutkintakertomuksen hyödyntämisoikeudesta eikä hän myöskään ole saanut hovioikeuden toimesta tilaisuutta esittää käsitystään tästä kysymyksestä. Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden olisi tullut varata A:lle tilaisuus lausua sanotusta seikasta.

15. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n 1 momentin mukaan hovioikeuden on toimitettava pääkäsittely, jos rikosasiassa asianomistaja tai vastaaja sitä vaatii. Pykälän 2 momentin mukaan pääkäsittelyä ei kuitenkaan tarvitse toimittaa, jos asiassa ei 15 §:n 1 momentin mukaan tarvitse ottaa vastaan suullista todistelua sen vuoksi, että näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä varteenotettavaa epäilystä, ja pääkäsittelyn toimittaminen on muutoinkin selvästi tarpeetonta huomioon ottaen erityisesti asian laatu ja merkitys asianosaiselle. Viimeksi mainitussa lainkohdassa säädetään tältä osin, että todistelua ei tarvitse ottaa uudelleen vastaan, jos käräjäoikeuden vastaanottaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä 26 luvun 12 §:ssä tarkoitetun oikeudenkäyntiaineiston perusteella kokonaisuutena arvioitaessa mitään varteenotettavaa epäilystä. Sanotun säännöksen mukaan asia ratkaistaan esittelystä kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella, jollei siinä toimiteta pääkäsittelyä.

16. Korkein oikeus toteaa, että hovioikeus on lisäksi käyttänyt muiden seikkojen ohella A:n esitutkintakertomusta ratkaisuperusteenaan perustellessaan sitä, ettei asiassa A:n vaatimuksesta huolimatta toimiteta pääkäsittelyä. Hovioikeuden olisi kuitenkin tullut varata A:lle tilaisuus lausua käsityksensä esitutkintakertomuksen hyödyntämisvaatimuksen mahdollisesta vaikutuksesta pääkäsittelyn tarpeeseen. Näin ollen hovioikeuden ei olisi tullut tehdä myöskään ratkaisuaan pääkäsittelyn toimittamisesta kuulematta A:ta sanotuin tavoin.

Johtopäätös

17. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että hovioikeus on laiminlyönyt asianosaisen kuulemisvelvollisuuden, koska se ei ole varannut A:lle tilaisuutta lausua hänen esitutkintakertomuksensa hyödyntämistä koskeneesta syyttäjän vaatimuksesta eikä esitutkintakertomuksen merkityksestä arvioidessaan pääkäsittelyn toimittamista koskenutta pyyntöä. Hovioikeus on edelleen, arvioimatta käräjäoikeuden näyttöä koskevan ratkaisun oikeellisuutta tarkemmin, katsonut esitutkintakertomuksen vahvistavan käräjäoikeuden muusta näytöstä tekemän johtopäätöksen oikeellisuutta. Hovioikeus on siten ratkaissut A:n valituksen hänen vahingokseen sellaisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella, josta A ei ole ollut tietoinen. Tästä virheellisestä menettelystä on siten seurannut, että hovioikeus on ratkaistessaan asian kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella käyttänyt A:n esitutkintakertomusta todisteena asiassa, vaikka näin ei olisi saanut tehdä. Hovioikeuden menettelyvirheiden korjaaminen edellyttää, että A:n valitus otetaan hovioikeudessa uudelleen käsiteltäväksi.

Päätöslauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan. Asia palautetaan Helsingin hovioikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen ja ottaen huomioon palauttamisen syy siinä laillisesti menetellä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Kitunen, Pertti Välimäki, Soile Poutiainen, Pekka Koponen ja Mika Huovila (eri mieltä). Esittelijä Janne Kanerva.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Huovila: Olen samaa mieltä siitä, mitä enemmistö on Korkeimman oikeuden ratkaisun kohdassa 11 lausunut kuulemisperiaatteen merkityksestä. Kantani mukaan asiassa ei kuitenkaan ole kysymys kuulemisperiaatteesta vaan siitä, ettei A:n esitutkintakertomusta olisi saanut lainkaan käyttää todisteena hovioikeuden ratkaistessa asian kirjallisen aineiston perusteella. Perustelen kantaani kohdan 9 jälkeen seuraavasti.

Säädettäessä laki oikeudenkäynnistä rikosasioissa vuonna 1997 lisättiin oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 11 §:n 1 momenttiin 2 kohdan säännös, jonka mukaan tuomioistuimessa ei saa käyttää todisteena esitutkintapöytäkirjaan merkittyä lausumaa, ellei laissa toisin säädetä. Lainkohta on edelleen voimassa ja siinä säädetty todistamiskielto koskee myös hovioikeusmenettelyä. Säännös ei ole tahdonvaltainen siten että todistamiskiellosta voitaisiin poiketa asianosaisten suostumuksella eikä se myöskään ole harkinnanvarainen, vaikka kieltoon on säädetty useita poikkeuksia. Pykälän 3 momentissa säädetyn poikkeuksen mukaan esitutkintapöytäkirjaan merkitty lausuma voidaan ottaa huomioon, jos todistajaa ei voida kuulla pääkäsittelyssä tai pääkäsittelyn ulkopuolella.

Käytännössä tärkein poikkeus sanottuun todistamiskieltoon on säädetty oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 32 §:n 2 momentissa. Sen mukaan todistajan aikaisemmin oikeudelle, syyttäjälle tai poliisiviranomaiselle antama kertomus luetaan todistajaa kuulusteltaessa vain silloin, kun hän todistajanlausunnossaan poikkeaa siitä, mitä hän aikaisemmin on kertonut, tai kun todistaja kuulustelussa selittää, että hän ei voi tai halua lausua mitään asiassa. Tätä säännöstä sovelletaan oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 6 luvun 7 §:n 2 momentista ilmenevin tavoin myös kuulusteltaessa rikosasian asianosaista todistelutarkoituksessa. Kuten oikeudenkäymiskaaren sanotun säännöksen sanamuodostakin ilmenee, esitutkintapöytäkirjaan merkittyä kertomusta ei sen perusteella oteta vastaan kirjallisena todisteena, vaan se luetaan, minkä jälkeen tuomioistuin voi hyödyntää suullisesti esitettyä kertomusta päätösharkinnassaan. Esitutkintakertomuksen käyttäminen näyttönä tämän lainkohdan nojalla on siten mahdollista vain suullisessa menettelyssä.

Syyttäjä on hovioikeudessa vastauksessaan A:n valitukseen vedonnut käräjäoikeuden pääkäsittelyssä esitettyyn suulliseen todisteluun ja lisäksi A:n esitutkintakertomukseen, jonka hyödyntämisen käräjäoikeus oli kieltänyt. On siten ilmeistä, että syyttäjä on halunnut myös hovioikeudessa käyttää esitutkintakertomusta A:n suullisen kertomuksen vertailuaineistona pääkäsittelyssä oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 32 §:n 2 momentin mukaisesti. Hovioikeus on kuitenkin käyttänyt A:n esitutkintakertomusta todisteena ratkaistessaan pääasian kirjallisen aineiston perusteella esittelystä katsoen kertomuksen vahvistavan käräjäoikeuden suorittaman näytön arvioinnin oikeellisuuden. Menettely on rikkonut oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 11 §:n 1 momentin 2 kohdassa säädettyä todistamiskieltoa, koska käsillä ei ole ollut seikkoja, joiden perusteella todistamiskiellosta olisi lain mukaan voitu poiketa.

Hovioikeus on hyödyntänyt esitutkintakertomusta ratkaisuperusteena myös hylätessään A:n pääkäsittelypyynnön. Tältä osin totean, että kysymyksessä oleva todistamiskielto koskee myös sellaista todistelua, joka liittyy oikeudenkäyntimenettelyä koskeviin kysymyksiin. Sinänsä on selvää, että asianosainen voi vaatiessaan pääkäsittelyn toimittamista hovioikeudessa perusteena vaatimukselleen vedota esitutkinnassa annettuun kertomukseen. Esitutkintakertomus voi tällöin saada merkitystä hovioikeuden arvioidessa pääkäsittelyn edellytyksenä, jääkö käräjäoikeuden vastaanottaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta mitään varteenotettavaa epäilystä. Mahdollisuus vedota esitutkintakertomukseen tällä tavalla ei kuitenkaan tarkoita, että kertomusta saisi käyttää todisteena oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 11 §:n 1 momentin 2 kohdassa säädetyn kiellon vastaisesti.

Hovioikeus on A:n pääkäsittelypyynnön hylkäysperusteena katsonut A:n esitutkintakertomuksen vahvistavan käräjäoikeuden näytön arvioinnin oikeellisuutta. Hovioikeus on siten oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 11 §:n vastaisesti käyttänyt kertomusta todisteena myös hylätessään pääkäsittelypyynnön.

Näillä perusteilla päädyn palauttamaan asian hovioikeuteen kuten enemmistö.

 
Julkaistu 23.3.2015