Suomeksi - På svenska - In English - Sme - Fr - Ru - Et - De

Korkein oikeus

Korkein oikeus

Etusivu » Ennakkopäätökset » Ennakkopäätökset » KKO:2014:95

KKO:2014:95

Ylimääräinen muutoksenhaku - Lainvoiman saaneen tuomion purkaminen
Veropetos - Törkeä veropetos
Ne bis in idem - Veronkorotus
Perustuslaki - Perusoikeudet
Euroopan ihmisoikeussopimus

Diaarinumero: H2013/244
Taltionumero: 2601
Antopäivä: 12.12.2014

A oli tuomittu hovioikeuden 20.8.2012 antamalla lainvoimaisella tuomiolla henkilökohtaisessa verotuksessa tehdystä törkeästä veropetoksesta. A vaati, että hovioikeuden tuomio puretaan, koska hänelle oli saman menettelyn perusteella määrätty verotusmenettelyssä veronkorotusta ennen kuin syyte oli tullut vireille. Osa veronkorotuksista oli tullut lopullisiksi hovioikeuskäsittelyn aikana.

Korkein oikeus oli ratkaisussa KKO 2014:93 katsonut, ettei veropetosta koskevan syytteen tutkiminen vastaavanlaisessa tapauksessa ollut tuomion poistamiseen johtava oikeudenkäyntivirhe. Korkeimman oikeuden päätöksessä mainituilla perusteilla katsottiin, ettei tuomion tällöin voitu myöskään katsoa perustuneen ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Hovioikeuden tuomion purkamiselle ei ollut lain mukaista perustetta. (Ään.)

Täysistunto

OK 31 luku 8 § 4 kohta
IhmisoikeusSop 7. lisäpöytäkirja 4 artikla

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Varsinais-Suomen käräjäoikeus oli 25.5.2011 tuominnut A:n törkeästä kirjanpitorikoksesta (kohta 1), törkeästä veropetoksesta (kohta 3), törkeästä velallisen epärehellisyydestä (kohta 5), törkeästä veropetoksesta (kohta 6), törkeästä veropetoksesta (kohta 7) ja törkeästä kirjanpitorikoksesta (kohta 8) yhteiseen 3 vuoden 4 kuukauden vankeusrangaistukseen.

A valitti hovioikeuteen ja vaati, että rangaistusta alennetaan. Turun hovioikeus alensi 20.8.2012 antamassaan tuomiossa rangaistuksen 2 vuodeksi 8 kuukaudeksi vankeutta.

Hakemus

A vaati, että hovioikeuden tuomio puretaan syytekohtien 5 ja 6 osalta ja että rangaistusta alennetaan.

Korkein oikeus varasi A:lle tilaisuuden lausuman antamiseen siitä, mikä merkitys Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen 20.5.2014 asioissa Glantz vastaan Suomi, Häkkä vastaan Suomi, Nykänen vastaan Suomi ja Pirttimäki vastaan Suomi antamilla ratkaisuilla A:n käsityksen mukaan oli käsiteltävänä olevassa asiassa. A antoi pyydetyn lausuman.

Vastaukset ja lausumat

Syyttäjä ja Verohallinto antoivat pyydetyt vastaukset ja lausumat.

Hakemuksen käsittely Korkeimmassa oikeudessa

A:n ylimääräinen muutoksenhakemus syytekohdan 6 osalta on Korkeimman oikeuden presidentin määräyksestä ratkaistu täysistunnossa.

Täysistunnon ratkaisu

Perustelut

1. A on perustellut syytekohtaa 6 koskevaa hakemustaan sillä, että Korkein oikeus on ennakkoratkaisussaan KKO 2013:59 muuttanut aikaisempaa oikeuskäytäntöään siten, että veropetossyytteen tutkimiselle on este jo silloin, kun verotusmenettelyssä on käytetty veronkorotusta koskevaa päätösvaltaa. A on vedonnut siihen, että hänelle oli ennen veropetosta koskeneen syytteen vireilletuloa käräjäoikeudessa määrätty veronkorotukset sen johdosta, ettei hän ollut ilmoittanut tulojaan vuosina 2005 – 2008, ja että syytekohdassa 6 teonkuvaus oli täysin sama kuin veronkorotuspäätöksessä käytetty tapahtumankuvaus. Verovuotta 2005 koskeva veronkorotus oli tullut lainvoimaiseksi ennen kuin asia on ratkaistu hovioikeudessa.

2. Korkein oikeus on muussa asiassa tehdyn kantelun johdosta tänään antamassaan päätöksessä KKO 2014:93 katsonut, ettei hovioikeus ollut menetellyt virheellisesti asiassa, joka oli lainvoiman saaneella tuomiolla ratkaistu ennen Korkeimman oikeuden vahvennetussa jaostossa antamaa ennakkoratkaisua KKO 2013:59 ja jossa hovioikeus oli veropetosta koskevan syytteen tutkiessaan noudattanut ennen viimeksi mainitun ratkaisun antamista oikeuskäytännössä vakiintunutta aiempaa tulkintalinjaa, joka oli ilmennyt Korkeimman oikeuden vuonna 2010 ja sen jälkeen antamista ratkaisusta (KKO 2010:45 ym.). Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettua menettelyvirhettä ei ollut eikä hovioikeuden tuomion poistamiselle siten ollut lain mukaista perustetta.

3. Mainitussa päätöksessä KKO 2014:93 on myös arvioitu, oliko kantelun ratkaisemiselle merkitystä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen nyttemmin omaksumalla tulkinnalla ne bis in idem -kiellosta sellaisena kuin se ilmenee ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklasta. Ratkaisussa on katsottu, etteivät arvioinnin oikeudelliset lähtökohdat riipu siitä, onko tarkasteltavana kansallisella tasolla omaksuttu oikeustilaa muuttava perustuslain tulkinta vai Euroopan ihmisoikeussopimuksesta omaksuttu tulkinta. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin mukaiseksi perusteeksi lainvoimaisen tuomion poistamiselle ei katsottu sitä, että ihmisoikeustuomioistuin on lainvoimaisen tuomion jälkeen annetuissa ratkaisuissaan omaksunut edellä 1 kohdassa mainitun tulkinnan kyseisen artiklan bis-kriteeristä. Hovioikeuden ei siten myöskään tuomiota annettaessa käytettävissä olleen ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön valossa katsottu soveltaneen lakia virheellisesti, kun se oli tuomiossaan nojautunut tuolloin vallinneeseen Korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöön ne bis in idem -kiellon tulkinnasta eikä ollut jättänyt rikossyytettä tutkimatta.

4. Tässä asiassa A:ta koskeva hovioikeuden tuomio on tullut lainvoimaiseksi 19.10.2012, jolloin määräaika valitusluvan hakemiselle ja valitukselle hovioikeuden tuomion johdosta on päättynyt. A:n ylimääräinen muutoksenhakemus on saapunut Korkeimpaan oikeuteen 31.12.2013. Hakemus on siten saapunut oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 2 §:n 2 momentissa säädetyn määräajan päättymisen jälkeen. Sen vuoksi hakemusta ei voida tutkia kanteluna.

5. Lainvoiman saanut tuomio rikosasiassa voidaan oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n nojalla syytetyn eduksi purkaa, jos tuomio perustuu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Ne perusteet, joilla Korkein oikeus on yllä mainitussa ratkaisussa KKO 2014:93 katsonut, ettei veropetosta koskeneen syytteen tutkiminen vastaavanlaisessa tapauksessa ollut tuomion poistamiseen johtava menettelyvirhe, osoittavat samalla, ettei tuomion tällöin voida myöskään katsoa perustuneen ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Lain mukaista perustetta A:ta koskevan hovioikeuden tuomion purkamiselle syytekohdassa 6 tarkoitetun törkeän veropetoksen osalta ei siten ole.

6. Siltä osin kuin A on vedonnut siihen, että hän nostettuaan varat yhtiöstä ei ole voinut ilmoittaa niitä tulonaan saattamatta itseään syytteen vaaraan, Korkein oikeus toteaa, ettei sinänsä laillisesta liiketoiminnasta kertyneiden tulojen ole katsottu voivan jäädä verovalvonnan ulkopuolelle pelkästään sillä perusteella, että niiden saamiseen liittyy rikollista toimintaa (KKO 2011:35, kohdat 15 - 16). Hovioikeuden tuomion purkamiselle ei myöskään tältä osin ole oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:ssä tarkoitettua perustetta.

Päätöslauselma

Hakemus hylätään siltä osin kuin se koskee syytekohtaa 6 (törkeä veropetos).

Muulta osin asian käsittelyä jatketaan Korkeimman oikeuden viisijäsenisessä jaostossa.

Täysistunnossa asian ovat ratkaisseet presidentti Pauliine Koskelo sekä oikeusneuvokset Kati Hidén, Kari Kitunen (eri mieltä), Gustav Bygglin, Liisa Mansikkamäki, Pertti Välimäki (eri mieltä), Pasi Aarnio (eri mieltä), Juha Häyhä, Hannu Rajalahti, Ilkka Rautio, Soile Poutiainen, Marjut Jokela (eri mieltä), Jukka Sippo (eri mieltä), Jorma Rudanko, Pekka Koponen, Ari Kantor (eri mieltä), Tuula Pynnä, Jarmo Littunen ja Mika Huovila (eri mieltä). Esittelijä Kari Vesanen.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Huovila: Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on vuonna 2014 antamissaan tuomioissa katsonut, että on ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklaan perustuvan ne bis in idem -kiellon vastaista jatkaa rikosoikeudenkäyntiä sen jälkeen, kun samaa asiaa koskevassa toisessa seuraamusmenettelyssä on annettu lopullinen ratkaisu. A on syytekohdassa 6 tuomittu myös sellaisesta tulon ilmoittamatta jättämisestä, josta määrätty veronkorotus oli tullut lainvoimaiseksi ja siten lopulliseksi rikosoikeudenkäynnin aikana.

A ei ole hakenut valituslupaa hovioikeuden 20.8.2012 antamaan tuomioon eikä tehnyt valitusta ihmisoikeustuomioistuimeen. Koska A ei ole tehnyt hakemustaan kantelulle säädetyssä määräajassa, tarkasteltavina ovat lainvoimaisen tuomion purkamisen edellytykset.

Korkein oikeus on samaan aikaan ratkaistavana olevassa muussa asiassa antamassaan ratkaisussa KKO 2014:93 hylännyt kantelun katsottuaan, että ihmisoikeustuomioistuin on vuonna 2014 antamissaan tuomioissa tehnyt uuden tai muuttuneen tulkinnan ne bis in idem -kiellon sisällöstä ja että hovioikeuden aikaisemmin antama tuomio oli ollut tuolloin vallitsevan oikeustilan mukainen. Ratkaisussa KKO 2014:94 Korkein oikeus on hylännyt myös kantelun, joka on perustunut ihmisoikeustuomioistuimen hakijan omassa asiassa antamaan loukkaustuomioon.

Sinänsä on selvää, ettei ilmeisesti väärää lain soveltamista edellyttävä purkuhakemus voi menestyä, jos lähtökohdaksi otetaan se, ettei muissa vastaavankaltaisissa tapauksissa ollut tapahtunut oikeudenkäyntivirhettä. Koska olen edellä mainituissa asioissa eri mieltä, arvioin purkuperusteiden täyttymisen edellytyksiä tässä tapauksessa seuraavalla tavalla.

Yleistä ihmisoikeusloukkauksesta ylimääräisen muutoksenhaun perusteena

Ihmisoikeussopimuksen 46 artikla koskee sopimusvaltion velvollisuutta noudattaa ihmisoikeustuomioistuimen lopullista tuomiota vain jutussa, jossa se on ollut osapuolena. Koska ihmisoikeussopimuksen 1 artiklan mukaan sopimusvaltiot takaavat jokaiselle lainkäyttövaltaansa kuuluvalle ihmisoikeussopimuksessa turvatut oikeudet ja vapaudet, ihmisoikeustuomioistuimen tulkintalinjauksia on pyrittävä noudattamaan myös muissa vastaavissa tapauksissa. Ihmisoikeussopimuksen lainkäyttö- ja valvontajärjestelmä on tarkoitettu toissijaiseksi niin, että ihmisoikeudet ja -vapaudet tulee turvata ensisijaisesti kansallisella tasolla ja kansallisten viranomaisten toimin. Näistä periaatteista ei kuitenkaan seuraa sopimusvaltioille velvollisuutta puuttua aikaisempiin lainvoimaisiin tuomioihin.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on vuodesta 2004 alkaen ottanut käyttöön niin sanotun pilottimenettelyn sellaisia toistuvia tapauksia varten, joissa loukkauksen perustana on rakenteellinen ongelma kansallisessa järjestelmässä. Tällöin ratkaistavaksi otetaan vain yksi tapauksista, jonka yhteydessä ihmisoikeustuomioistuin käsittelee kyseistä järjestelmäongelmaa ja antaa valtiolle selvät ohjeet ja määräajan ongelman poistamiseksi, muiden tapausten jäädessä odottamaan kansallisia, usein lainsäädännön tasolla tehtäviä korjaustoimia. Menettelyn tarkoituksena on paitsi vähentää ihmisoikeustuomioistuimen työtaakkaa myös tarjota loukkauksen kohteeksi joutuneille mahdollisuus nopeaan ja kattavaan oikaisuun.

Euroopan neuvoston ministerikomitea on antanut suosituksen kotimaisten korjaamiskeinojen kehittämisestä R (2004) 6. Suosituksessa kehotetaan jäsenvaltiota tarkistamaan ja tarvittaessa luomaan tehokkaita kansallisia korjauskeinoja sen varalta, että ihmisoikeustuomioistuin on todennut rakenteellisen virheen tai puutteen kansallisessa laissa tai oikeuskäytännössä. Suosituksessa ei ole otettu kantaa siihen, minkälaisia – yleisiä tai erityisiä – kansallisten keinojen tulisi olla.

Edellä kuvattu pyrkimys huolehtia rinnakkaisten tapausten korjaamisesta kansallisella tasolla ei muuta lähtökohtaa, että on kunkin sopimusvaltion toimivallassa päättää, mahdollistaako sen oma oikeusjärjestys lainvoimaisen tuomion poistamisen tai purkamisen sillä perusteella, että oikeudenkäyntimenettely tai tuomio osoittautuu olevan ristiriidassa ihmisoikeustuomioistuimen jossakin muussa asiassa antaman ratkaisun kanssa. Ylimääräisen muutoksenhaun edellytykset määräytyvät siten kansallisen oikeuden mukaan. Oikeudenkäymiskaaressa ei ole erityisiä säännöksiä tämän tilanteen varalta.

Ihmisoikeustuomioistuimen myöhempien kannanottojen merkitys

Ylimääräisen muutoksenhaun edellytyksiin sovelletaan samoja oikeudenkäymiskaaren 31 luvun säännöksiä siitä riippumatta, arvioidaanko kohderatkaisun oikeellisuutta kansallisen lain perusteella vai laintasoisen ihmisoikeussopimuksen ja sitä koskevien ihmisoikeustuomioistuimen tulkintaratkaisujen pohjalta. Oikeuskäytännössä on kuitenkin katsottu, että ylimääräisessä muutoksenhaussa on otettava huomioon kansainvälisten ihmisoikeussopimusten asettamat velvoitteet ja niiden tulkintaan liittyvät erityispiirteet. Tuomio tai menettely, jonka ihmisoikeustuomioistuin on katsonut ihmisoikeusvelvoitteiden vastaiseksi, on vakiintuneesti katsottu virheelliseksi samaa kohderatkaisua koskevassa ylimääräisessä muutoksenhaussa (KKO 2008:24, 2009:84, 2011:100 ja 2012:52). Todettu ihmisoikeusloukkaus ei kuitenkaan yksinään ole riittävä peruste lainvoimaisen tuomion purkamiseen tai poistamiseen. Lisäksi vaaditaan, että oikeudenkäymiskaaren 31 luvun säännösten muut, asian laadun ja virheellisyyden perusteen mukaan määräytyvät edellytykset täyttyvät. Rikosasiassa tehdyn aineellisen oikeuden soveltamisvirheen osalta kysymys on luvun 8 §:n 4 kohdan edellytyksen täyttymisestä eli siitä, perustuuko tuomio ilmeisesti väärään lain soveltamiseen.

Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä on vain muutama ratkaisu, jossa ylimääräisen muutoksenhaun edellytyksiä on arvioitu suhteessa sellaiseen ihmisoikeustuomioistuimen uuteen ratkaisuun, joka on koskenut jotakin muuta kuin hakijan omaa asiaa. Välttämätöntä ei sinänsä ole, että tällaisia rinnakkaistapauksia koskevia kantelu- ja purkuhakemuksia olisi arvioitava keskenään yhdenmukaisin perustein tai samalla tavalla kuin hakemusta, joka perustuu ihmisoikeustuomioistuimen hakijan omassa asiassa toteamaan ihmisoikeusloukkaukseen. Yhdenvertaisuusperiaate ei edellytä, että oikeudenkäyntivirhe, joka kantelun määräaikana tehdyn hakemuksen perusteella johtaisi tuomion poistamiseen, johtaisi myös kanteluajan jälkeen tehdyn hakemuksen perusteella tuomion purkamiseen.

Korkein oikeus on täysistunnossa antamassaan ratkaisussa KKO 2009:80 käsitellyt kysymystä siitä, voidaanko purkuasiassa antaa merkitystä ihmisoikeustuomioistuimen myöhemmin toisessa asiassa antamalle ratkaisulle, joka osoittaa lainvoimaisen tuomion (KKO 2009:27) olevan virheellinen. Ratkaisussa olennaista oli sen arvioiminen, edellyttikö oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 4 kohdassa tarkoitettu ilmeisesti väärä lain soveltaminen sitä, että tuomiosta ilmenevä lain soveltaminen oli ollut kiistattomasti ristiriidassa sen oikeustilan kanssa, joka oli vallinnut tuomion antamishetkellä, vai oliko tästä vakiintuneesti ylimääräisessä muutoksenhaussa noudatetusta lähtökohdasta perusteltua poiketa.

Mainitun ratkaisun perustelujen kohdassa 8 todetaan tästä kysymyksestä seuraavaa: ˮArviointi siitä, perustuuko purettavaksi vaadittu ratkaisu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen, on tapauskohtaista. Ne tilanteet, joissa sovelletun säännöksen sisältö on täsmentynyt kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden valvomisessa toimivaltaisen lainkäyttö- tai valvontaelimen ratkaisulla Suomessa annetun tuomion jälkeen, muodostavat tässä yhteydessä erityisen asiakokonaisuuden, jossa kansallisten säännösten ohella on otettava huomioon myös kansainväliset velvoitteet. Kansallisen tuomioistuimen tulkintavalta on tällaisen ratkaisukäytännön myötä saattanut kaventua niin, että tuomion antamisen ajankohtana tulkinnanvaran piiriin kuuluvaksi mielletty ratkaisu osoittautuukin sittemmin syntyneen tai täsmentyneen kansainvälisen oikeuskäytännön valossa arvioituna virheelliseksi. Kysymys ei näissä tapauksissa ole uudesta seikasta, joka vaikuttaisi tuomion lopputulokseen, vaan siitä, että ratkaisijalla ei ole voinut olla lainkaan tai riittävästi tietoa tuomion perusteeksi otettavasta tulkinta-aineistosta. Se, onko ratkaisussa oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla sovellettu lakia ilmeisesti väärin, ratkaistaan objektiivisten kriteerien mukaan. Käsillä olevan hakemuksen johdosta on siten arvioitava, millainen niin sanotun itsekriminointisuojan sisältö ja ulottuvuus oli purettavaksi vaaditun ratkaisun tekohetkellä, sen valossa, mitä siitä tällä hetkellä tiedetään.ˮ

Todettuaan, ettei itsekriminointisuojaa koskevan periaatteen sisältö ja merkitys ollut kaikissa soveltamistilanteissa tarkasti jäsentynyt eivätkä sen vaikutukset olleet kaikissa tilanteissa samanlaisia ja ettei ihmisoikeustuomioistuimen tulkintakäytäntö myöskään näyttänyt olleen sisällöltään kaikilta osin johdonmukaista (kohta 16), Korkein oikeus katsoi, ettei purettavaksi haetussa tuomiossa omaksutulle tulkinnalle ollut löydettävissä riittävää tukea ihmisoikeustuomioistuimen aikaisemmasta käytännöstä. Päinvastainen kanta kävi ilmi kyseisen tuomion antamisen jälkeen annetusta ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisusta (kohta 34).

Johtopäätöksenään Korkein oikeus totesi, että purettavaksi vaaditussa tuomiossa itsekriminointisuojan sisältöä ei ollut tulkittu silloin tunnetun ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa sillä tavoin ilmeisesti väärin kuin yleensä edellytetään. Nyttemmin täsmentyneen oikeuskäytännön perusteella arvioituna tuomiossa omaksuttu tulkinta oli kuitenkin ristiriidassa ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa. Hakija oli purettavaksi vaaditulla tuomiolla tuomittu vankeusrangaistukseen ja velvoitettu suorittamaan vahingonkorvausta eikä tuomiota ollut vielä pantu täytäntöön. Koska nämä ihmisoikeussopimuksen vastaisesta lain soveltamisesta johtuvat seuraukset olivat vielä estettävissä purkamalla tuomio, siihen oli painavat perusteet (kohta 36). Näissä olosuhteissa Korkein oikeus harkitsi oikeaksi purkaa tuomion siltä osin kuin vastaajan oli katsottu syyllistyneen törkeään velallisen petokseen (kohta 37).

Ratkaisusta KKO 2009:80 ei seuraa, että kaikki jälkikäteen ihmisoikeussopimuksen vastaisiksi todettavissa olevat lainvoimaiset tuomiot tulisi ylimääräisillä muutoksenhakukeinoilla poistaa tai purkaa, vaan ylimääräisen muutoksenhaun edellytykset on arvioitava tapauksittain. Tässä harkinnassa merkityksellisenä tekijänä tulee ottaa huomioon, onko ihmisoikeustuomioistuin myöhemmin antamassaan ratkaisussa muuttanut aikaisempaa tulkintakäytäntöään, tiukentanut aikaisempia linjauksiaan tai laajentanut ihmisoikeusvelvoitteiden soveltamisalaa vai onko ratkaisussa vain toistettu tai täsmennetty aikaisempia kannanottoja. Nimenomaisten perustelukannanottojen ohella muuttuneeseen tulkintaan voi viitata se, että ihmisoikeustuomioistuimen suuri jaosto on poikennut jaoston antamasta tuomiosta (Salduz v. Turkki, suuri jaosto, 27.11.2008).

Tällaisesta tilanteesta on ollut kysymys Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2014:93 perustelujen kohdassa 36 mainituissa, vuonna 2011 annetuissa Korkeimman oikeuden ratkaisuissa, jotka koskivat Zolotukhin-ratkaisussa omaksutun tulkinnan merkitystä ylimääräisessä muutoksenhaussa. Korkein oikeus katsoi, että Zolotukhin-ratkaisussa ihmisoikeustuomioistuin oli nimenomaisesti tarkistanut ja yhtenäistänyt aikaisempia linjauksiaan. Tämän vuoksi ylimääräisen muutoksenhaun keinoin oli mahdollista puuttua vain niihin lainvoimaisiin tuomioihin, jotka oli annettu Zolotukhin-ratkaisun antamisen jälkeen mutta joissa ei ollut noudatettu siitä ilmeneviä ratkaisuperusteita.

Tuomion purkamisesta, kun ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut osoittavat oikeudenkäyntimenettelyssä loukatun ihmisoikeuksia

Ne bis in idem -kiellossa on kysymys ehdottomasta prosessinesteestä, jonka johdosta tuomioistuimen tulee omasta aloitteestaan jättää asia tutkittavaksi ottamatta. Kyseistä tilannetta koskevaa oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohtaa ei voida soveltaa tässä tapauksessa, koska kantelun määräaika oli umpeutunut ennen hakemuksen tekemistä. Ylimääräisiä muutoksenhakukeinoja on kuitenkin sovellettu joustavasti niin, että kantelumääräajan jälkeen on voitu tutkia, täyttääkö menettelyvirhe myös purkuperusteen tiukemmat edellytykset (KKO 1992:116).

Syytetyn eduksi tapahtuvan purkamisen edellytyksenä oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 4 kohdan mukaan on, että tuomio perustuu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Ilmeisesti väärällä lain soveltamisella tarkoitetaan tilanteita, joissa tuomioistuin on yksiselitteisesti tulkinnut väärin oikeussääntöä tai erehdyksessä jättänyt sen kokonaan soveltamatta taikka selvästi ylittänyt harkintavaltansa rajat. Lainvoimaisen tuomion purkaminen ei siis voi menestyä epäselvissä ja tulkinnanvaraisissa tilanteissa, joissa on useita oikeudellisesti perusteltavissa olevia ratkaisuvaihtoehtoja. Purkukynnys on siten korkea.

Lähtökohtaisesti tuomion virheellisyyttä ja myös soveltamisvirheen ilmeisyyttä arvioidaan ratkaisun ajankohtana vallinneen oikeustilan mukaan. Kansainvälisiin ihmisoikeusvelvoitteisiin liittyvät tulkinta- ja soveltamistilanteet muodostavat kuitenkin erityisen asiakokonaisuuden. Vallitseva oikeustila ei tällöin määräydy yksinomaan kansallisen lainsäädännön tai kansallisesti omaksuttujen tulkintojen perusteella, vaan ihmisoikeussopimusvelvoitteen sisältö on pyrittävä objektiivisesti arvioimaan ylimääräisen muutoksenhaun yhteydessä. Edellä selostetun ratkaisun KKO 2009:80 mukaan ihmisoikeustuomioistuimen myöhemmät ratkaisut voidaan ottaa huomioon myös arvioitaessa sitä, onko kysymyksessä ollut ilmeisesti väärä lain soveltaminen. Purkukynnyksen johdosta on tällöin arvioitava, onko tehdylle ratkaisulle ollut riittävät oikeudelliset perusteet sen valossa, mitä ihmisoikeusvelvoitteiden sisällöstä ja ulottuvuudesta tällä hetkellä tiedetään. Ihmisoikeustuomioistuimen uusi oikeuskäytäntö, jossa lähinnä vain toistetaan aikaisemmista ratkaisuista ilmenevä tulkinta tosiseikoiltaan erilaisessa tilanteessa, vahvistaa osaltaan tietoa siitä, minkälainen ihmisoikeusvelvoitteen sisältö oli oikeudenkäynnin aikana. Jos uusi oikeuskäytäntö on muuttanut aikaisempaa tulkintakäytäntöä tai selkeyttänyt tulkinnanvaraisen oikeuskysymyksen, purkamisen edellytyksenä oleva soveltamisvirheen ilmeisyyden vaatimus ei sen sijaan täyty.

Johtopäätökset ja arviointi tässä tapauksessa

Ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan 1 kappaleen mukaan ketään ei saa saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen tai rangaista oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet on jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti. Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 2010:45, 2010:46 ja 2010:82 omaksunut tulkinnan, jonka mukaan artiklassa tarkoitettu ne bis in idem -kielto koskee ainoastaan peräkkäisiä menettelyjä ja estää veropetossyytteen tutkimisen vain, jos saman menettelyn perusteella määrätty veronkorotus on tullut lopulliseksi ennen syytteen nostamista.

Hovioikeus on 20.8.2012 antamassaan tuomiossa ratkaissut asian edellä mainittuihin ratkaisuihin perustuneen kansallisen oikeuskäytännön mukaisesti. Tuolloin käytettävissä ollut tulkinta-aineisto ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan edellyttämästä ne bis in idem -kiellon ulottuvuudesta ja sen vaikutuksista on ollut sama kuin Korkeimman oikeuden antaessa 5.7.2013 vahvennetussa jaostossa ratkaisun KKO 2013:59.

Mainitussa ratkaisussaan Korkein oikeus on todennut seuraavaa (kohta 6): ˮKorkeimman oikeuden nykyiseen tulkintalinjaan on keskeisesti vaikuttanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen suuren jaoston antama Zolotukhin-ratkaisu, jossa hallinnollinen seuraamus oli tullut lainvoimaiseksi ennen kuin samasta teosta oli nostettu rikossyyte (Sergey Zolotukhin v. Venäjä 10.2.2009). Ihmisoikeustuomioistuin ei ole vielä nimenomaisesti ottanut kantaa sellaisessa rikosasiassa tehtyyn valitukseen, jossa samanaikaisesti rikossyytteen kanssa on ollut vireillä samaa asiaa koskenut rikosoikeudellista hallinnollista seuraamusta koskeva asia. Ihmisoikeustuomioistuin on kuitenkin todennut ihmisoikeusloukkauksen tapauksessa, jossa samasta teosta oli samaan aikaan vireillä syytteet kahdessa tuomioistuimessa ja jossa ensimmäisen seuraamuksen tultua lopulliseksi teosta oli määrätty toinen rangaistus (Tomasović v. Kroatia 18.10.2011). Tästä jaostossa tehdystä ratkaisusta ei ilmene, onko sillä ollut tarkoitus muuttaa tai täsmentää suuren jaoston Zolotukhin-tapauksessa tekemää linjausta.ˮ Korkein oikeus ei ole perustanutkaan kannanmuutostaan ihmisoikeussopimukseen ja sen tulkintakäytäntöön, vaan perustuslakivaliokunnan lausuntoihin Suomen perustuslain asettamista vaatimuksista.

Ihmisoikeustuomioistuin on 20.5.2014 annetuissa Suomea koskeneissa ratkaisuissaan todennut ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklaa loukatun, kun rikosoikeudenkäyntiä oli jatkettu senkin jälkeen, kun samaan menettelyyn perustunut veronkorotus oli tullut lopulliseksi (Nykänen v. Suomi 20.5.2014 ja Glantz v. Suomi 20.5.2014). Ihmisoikeustuomioistuin on muistuttanut tuomioissaan aikaisemmasta oikeuskäytännöstään, jonka mukaan artikla sisältää kolme erillistä suojaelementtiä: kukaan ei saa yhden menettelyn lopullisen päättymisen jälkeen joutua saman teon johdosta (i) uuden oikeudenkäynnin vaaraan, (ii) uuteen oikeudenkäyntiin tai (iii) rangaistuksi (Franz Fischer v. Itävalta, tuomio 29.5.2001 ja Nikitin v. Venäjä, päätös 20.7.2004). Ihmisoikeustuomioistuin totesi Zolotukhin-ratkaisuun viitaten, että artikla selvästi kieltää peräkkäiset rangaistusluonteista seuraamusta koskevat menettelyt samassa asiassa. Artiklasta ei kuitenkaan seuraa estettä rinnakkaisille menettelyille ennen kuin jompikumpi menettely on lopullisesti ratkaistu (Garaudy v. Ranska, päätös 24.6.2003) eikä tilanteissa, joissa toisen menettelyn lopulliseksi tulemisen jälkeen myös toinen menettely keskeytetään (Zigarella v. Italia, päätös 3.10.2002). Jollei näin ollut tapahtunut, ihmisoikeustuomioistuin on aikaisemmissa ratkaisuissaan todennut loukkauksen. Tältä osin ratkaisuissa on viitattu ratkaisuihin Tomasović v. Kroatia, 18.10.2011 ja Muslija v. Bosnia Hertzegovina, 14.1.2014, joissa on puolestaan viitattu Zolotukhin-ratkaisun ohella edellä mainittuun Zigarella-ratkaisuun. Suomea koskevissa tai muissakaan tuomioissa ei ole lausumia, joiden mukaan rinnakkaisia menettelyjä koskevat ratkaisut olisivat merkinneet muutosta tai tiukennusta ihmisoikeustuomioistuimen aikaisempaan ratkaisukäytäntöön nähden, vaan niistä saa päinvastoin käsityksen, että ihmisoikeustuomioistuin on näissäkin ratkaisuissaan noudattanut jo aikaisemmin omaksumaansa linjaa.

Edellä mainitut vuonna 2014 annetut ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut eivät anna aihetta muuttaa sitä käsitystä, että Zolotukhin-ratkaisun jälkeen oli jäänyt epäselväksi, koskeeko ne bis in idem -kielto ainoastaan perättäisiä menettelyjä vai ulottuuko kielto myös rinnakkaisiin menettelyihin ja missä menettelyn vaiheessa kielto astuu voimaan. Hovioikeuden käsitellessä A:n asiaa tätä kysymystä on ihmisoikeustuomioistuimen tuolloisen ratkaisukäytännön valossa voinut tulkita usealla eri tavalla. Ihmisoikeustuomioistuimen myöhemmät ratkaisut ovat selkeyttäneet ne bis in idem -kiellon ulottuvuutta ja poistaneet ratkaisukäytännössä olleen tulkinnanvaraisuuden, mutta niiden ei voida katsoa muuttaneen ihmisoikeustuomioistuimen aikaisempaa tulkintaa kyseisen kiellon sisällöstä.

Nyttemmin on selvää, että hovioikeuden ei olisi tullut jatkaa veropetossyytteen tutkimista syytekohdan 6 osalta veronkorotuspäätöksen tultua lainvoimaiseksi eikä lukea tuota veropetosta A:n syyksi. Koska kysymys ne bis in idem -kiellon ulottuvuudesta on, myös uusi ratkaisukäytäntö huomioon ottaen, ollut epäselvä A:ta koskevan rikosoikeudenkäynnin aikana, hovioikeuden tuomio ei ole kuitenkaan perustunut oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Lainvoiman saaneen tuomion purkamiseen ei siksi ole edellytyksiä.

Ratkaisussa KKO 2009:80 vakiintuneesta purkukynnyksestä on poikettu tilanteessa, jossa henkilö oli tuomittu teosta, johon ihmisoikeusvelvoitteiden mukaan ei saa liittää rangaistusuhkaa, ja jossa ihmisoikeussopimuksen vastaisesta lain soveltamisesta johtuvat seuraukset olivat vielä estettävissä tuomion purkamisella. A:n osalta ei ole tällaisia erittäin painavia perusteita tuomionpurkuun. Ne bis in idem -kielto ei merkitse sitä, että kyseisestä veropetoksesta ei olisi lainkaan saanut tuomita rangaistusta vaan se asettaa vaatimuksia sen suhteen, miten yhtäältä rikosoikeudellisen rangaistuksen ja toisaalta hallinnollisen seuraamuksen määräämisessä on meneteltävä. Kysymys on menettelyvirheestä, johon voidaan lähtökohtaisesti vedota vain oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 2 §:n 2 momentissa säädetyssä määräajassa.

Näillä perusteilla päädyn samaan lopputuloksen kuin enemmistö.

Oikeusneuvokset Kantor, Sippo, Jokela, Aarnio, Välimäki ja Kitunen olivat kukin vuorollaan samaa mieltä kuin oikeusneuvos Huovila.

 
Julkaistu 12.12.2014  Päivitetty 15.12.2014