Korkein oikeus

Etusivu » Ennakkopäätökset » Ennakkopäätökset » KKO:2014:94

KKO:2014:94

Ylimääräinen muutoksenhaku - Kantelu - Ihmisoikeusloukkaus
Veropetos - Törkeä veropetos
Ne bis in idem - Veronkorotus
Perustuslaki - Perusoikeudet
Euroopan ihmisoikeussopimus

Diaarinumero: H2014/135
Taltionumero: 2599
Antopäivä: 12.12.2014

A oli tuomittu hovioikeuden 23.12.2010 antamalla lainvoimaisella tuomiolla henkilökohtaisessa verotuksessa tehdystä törkeästä veropetoksesta sekä eräistä muista rikoksista yhteiseen vankeusrangaistukseen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin oli 20.5.2014 antamassaan ratkaisussa todennut, että oikeudenkäynnissä oli loukattu Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklaan perustuvaa ne bis in idem -kieltoa, kun A oli tuomittu hovioikeudessa törkeästä veropetoksesta, vaikka samaan menettelyyn perustuva hallinnollista veronkorotusta koskeva menettely oli tullut lopulliseksi ennen rikostuomion antamista.

Korkeimman oikeuden päätöksessä mainituilla perusteilla katsottiin, ettei hovioikeudessa ollut tapahtunut oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettua oikeudenkäyntivirhettä eikä törkeää veropetosta koskevan syytekohdan osalta ollut perusteita lainvoimaisen tuomion poistamiselle. (Ään.)

Täysistunto

OK 31 luku 1 § 1 mom
OK 31 luku 2 § 3 mom
IhmisoikeusSop 7. lisäpöytäkirja 4 artikla

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin hovioikeus oli 23.12.2010 tuominnut A:n muun ohella kohdassa 8 törkeästä veropetoksesta ja määrännyt hänelle tästä ja muista syyksi lukemistaan rikoksista yhteisen 2 vuoden 8 kuukauden vankeusrangaistuksen.

Hakemus

A vaati, että hovioikeuden tuomio syytekohdan 8 (törkeä veropetos 31.10.1998 – 31.10.2004) osalta puretaan, koska se perustui ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. A vetosi siihen, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin oli 20.5.2014 antamassaan ratkaisussa katsonut, että hovioikeuden tuomiolla oli loukattu Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklaa A:n vahingoksi.

Korkein oikeus varasi A:lle tilaisuuden lausua siitä, oliko hänen tarkoituksenaan ollut vedota kantelua koskeviin säännöksiin huomioon ottaen oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 2 §:n 3 momentin säännös. A ilmoitti vetoavansa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen viitatussa asiassa toteamaan oikeudenkäyntivirheeseen ja oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin 1 ja 4 kohtien mukaisiin kanteluperusteisiin.

Vastaukset ja lausumat

Syyttäjä ja Verohallinto vaativat vastauksissaan, että A:n ylimääräinen muutoksenhakemus hylätään.

Syyttäjä totesi vastauksessaan, että hovioikeuden tuomio ei perustunut ilmeisesti väärään lain soveltamiseen, koska tuomioistuimet olivat soveltaneet tuolloin voimassa ollutta Korkeimman oikeuden ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen A:ta koskeva ratkaisu osoitti vain sen, että ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö oli myöhemmin muuttunut. Verohallinto totesi vastauksessaan, että hovioikeuden tuomio oli perustunut silloin voimassa olleeseen oikeuskäytäntöön.

A:lta pyydetyn lausuman johdosta antamassaan lausumassa syyttäjä totesi, ettei kyseessä ollut ollut oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan tarkoittama tilanne, jossa tuomioistuimen olisi tullut omasta aloitteestaan jättää syyte tutkittavaksi ottamatta. Asiassa ei ollut myöskään tapahtunut oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettua oikeudenkäyntivirhettä. Oikeudenkäynnissä oli noudatettu sen hetkistä Korkeimman oikeuden ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä. Verohallinto ei antanut pyydettyä lausumaa.

Hakemuksen käsittely Korkeimmassa oikeudessa

A:n ylimääräinen muutoksenhakemus syytekohdan 8 osalta on Korkeimman oikeuden presidentin määräyksestä ratkaistu täysistunnossa.

Täysistunnon ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

1. Ratkaistavana on, tuleeko A:n lainvoimainen tuomio syytekohdan 8 törkeästä veropetoksesta kantelun johdosta poistaa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on samasta asiasta tehdyn ihmisoikeusvalituksen perusteella annetussa ratkaisussaan 20.5.2014 katsonut, että ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklaa oli loukattu, koska rikossyytteen käsittelyä ei ollut keskeytetty siinä vaiheessa, kun samassa asiassa määrätyt veronkorotukset olivat tulleet lopullisiksi.

2. Korkein oikeus on muussa asiassa tehdyn kantelun johdosta tänään antamassaan päätöksessä KKO 2014:93 katsonut, ettei hovioikeus ollut menetellyt virheellisesti asiassa, joka oli lainvoiman saaneella tuomiolla ratkaistu ennen Korkeimman oikeuden vahvennetussa jaostossa antamaa ennakkoratkaisua KKO 2013:59 ja jossa hovioikeus oli veropetosta koskevan syytteen tutkiessaan noudattanut ennen viimeksi mainitun ratkaisun antamista oikeuskäytännössä vakiintunutta aiempaa tulkintalinjaa, joka oli ilmennyt Korkeimman oikeuden vuonna 2010 ja sen jälkeen antamista ratkaisusta (KKO 2010:45 ym.). Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettua menettelyvirhettä ei ollut eikä hovioikeuden tuomion poistamiselle siten ollut lain mukaista perustetta.

3. Mainitussa päätöksessä KKO 2014:93 on myös arvioitu, oliko kantelun ratkaisemiselle merkitystä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen nyttemmin omaksumalla tulkinnalla ne bis in idem -kiellosta sellaisena kuin se ilmenee ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklasta. Ratkaisussa on katsottu, etteivät arvioinnin oikeudelliset lähtökohdat riipu siitä, onko tarkasteltavana kansallisella tasolla omaksuttu oikeustilaa muuttava perustuslain tulkinta vai Euroopan ihmisoikeussopimuksesta omaksuttu tulkinta. Päinvastoin ratkaisun mukaan olisi ongelmallista, mikäli kansallisessa oikeudessa päädyttäisiin siihen, että tavallisena lakina voimassa olevan ihmisoikeussopimuksen tulkinnassa omaksutut uudet linjaukset saisivat ylimääräisen muutoksenhaun kautta laajemmat vaikutukset aiemman oikeustilan pohjalta annettuihin lainvoimaisiin tuomioihin kuin kansallisen perustuslain tulkintaa koskevat linjaukset.

4. Mainitussa päätöksessä lainvoimaisen tuomion poistamiselle ei katsottu olevan oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin mukaista perustetta myöskään sen johdosta, että ihmisoikeustuomioistuin on lainvoimaisen tuomion jälkeen annetuissa ratkaisuissaan omaksunut edellä 1 kohdassa mainitun tulkinnan kyseisen artiklan bis-kriteeristä. Hovioikeuden ei siten myöskään tuomiota annettaessa käytettävissä olleen ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön valossa katsottu soveltaneen lakia virheellisesti, kun se oli tuomiossaan nojautunut tuolloin vallinneeseen Korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöön ne bis in idem -kiellon tulkinnasta eikä ollut jättänyt rikossyytettä tutkimatta.

5. Tässä asiassa kysymys on siitä, onko lainvoiman saanut tuomio A:n kohdalla kuitenkin poistettava sen vuoksi, että 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan loukkaus on ihmisoikeusvalituksen perusteella todettu hänen asiassaan.

Kantelua koskevat säännökset ja Euroopan ihmisoikeussopimus

6. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan lainvoiman saanut tuomio voidaan tehdystä kantelusta tuomiovirheen perusteella poistaa:

1) jos oikeus ei ole ollut tuomionvoipa taikka jos asia on otettu tutkittavaksi, vaikka on ollut olemassa sellainen seikka, jonka johdosta oikeuden olisi omasta aloitteestaan pitänyt jättää asia tutkittavaksi ottamatta;

2) jos poissa oleva, jota ei ole haastettu, tuomitaan taikka jos henkilö, jota ei ole kuultu, muutoin kärsii haittaa tuomiosta;

3) jos tuomio on niin sekava tai epätäydellinen, ettei siitä käy selville, miten asiassa on tuomittu; tai

4) jos oikeudenkäynnissä on tapahtunut muu oikeudenkäyntivirhe, jonka havaitaan tai voidaan otaksua olennaisesti vaikuttaneen jutun lopputulokseen.

7. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvussa ei ole erityissäännöksiä, jotka koskisivat ihmisoikeuksista johtuvien perusteiden merkitystä ylimääräisen muutoksenhaun aineellisten edellytysten kannalta. Toisin kuin eräissä muissa oikeusjärjestyksissä, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen toteama ihmisoikeusloukkaus ei sellaisenaan ole Suomen lain mukaan peruste lainvoimaisen tuomion poistamiselle tai purkamiselle silloinkaan, kun hakijana on asianosainen, jonka valituksen perusteella loukkaustuomio on annettu.

8. Vuonna 2005 tehty lainmuutos (666/2005) oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 2 §:n 3 momentissa on koskenut kantelun tekemiselle säädettyä määräaikaa tilanteissa, joissa kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden valvomisessa toimivaltainen lainkäyttö- tai valvontaelin on todennut oikeudenkäyntivirheen asian käsittelyssä. Tuomion poistamisen perusteisiin lainmuutoksella ei sitä vastoin ole puututtu. Kantelun hyväksymisen edellytyksiä koskevat siten edellä 6 kohdassa esitetyt yleiset säännökset.

9. Myöskään Euroopan ihmisoikeussopimuksesta tai sen asemasta osana kansallista lainsäädäntöä ei johdu muuta. Euroopan ihmisoikeussopimuksesta ei seuraa sopimusvaltioille velvollisuutta järjestää oikeus ylimääräiseen muutoksenhakuun edes sellaisissa asioissa, joissa ihmisoikeusvalituksen perusteella on todettu ihmisoikeusloukkaus. Ihmisoikeussopimuksen 46 artikla velvoittaa Suomea sopimusvaltiona noudattamaan ihmisoikeustuomioistuimen lopullista tuomiota jutuissa, joiden osapuoli se on ollut. Artiklasta ei kuitenkaan johdu velvollisuutta turvata mahdollisuus kansallisen tuomion poistamiseen tai purkamiseen. Valtion asiana on valita sellaiset tehokkaat keinot, Euroopan neuvoston ministerikomitean valvonnan alaisena, joilla artiklan velvoitteet voidaan asianmukaisesti täyttää (Belilos v. Sveitsi, täysistunnon tuomio 29.4.1988, kohta 78, sekä suuren jaoston tuomiot Scozzari ja Giunta v. Italia 13.7.2000, kohta 249, ja Verein gegen Tierfabriken Schweiz (VgT) v. Sveitsi 30.6.2009 (no 2), kohta 88). Tätä 46 artiklaan liittyvää sopimusvaltion harkintavaltaa käytetään kansallisen valtiosäännön ja sen mukaisen tehtävien ja toimivallan jaon mukaisesti.

10. Ihmisoikeustuomioistuin on vakiintuneesti todennut, ettei sillä ole toimivaltaa määrätä sopimusvaltiota purkamaan tuomiota (esimerkiksi edellä viitattu Belilos, kohta 76, Saidi v. Ranska, tuomio 20.9.1993, kohta 47 ja Pelladoah v. Alankomaat, tuomio 22.9.1994, kohta 44). Eräissä tapauksissa se on kuitenkin katsonut voivansa asettaa sopimusvaltiolle myös velvoitteen keskeyttää edelleen jatkuva ihmisoikeusloukkaus. Tällaisissa tuomioissa on ollut kysymys ensisijaisesti ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan vakavista loukkauksista, poikkeuksellisista tilanteista ja pakottavasta tarpeesta lopettaa loukkaus (esimerkiksi suuren jaoston ratkaisu Assanidze v. Georgia 8.4.2004, kohdat 198, 202 – 203; vangitsemisen lainmukaisuus tilanteessa, jossa valittajan vapaudenmenetys jatkui EIT:n tuomiota annettaessa, vaikka Georgian korkein oikeus oli tuomiollaan vuonna 2001 määrännyt hänet vapautettavaksi). Tässä tapauksessa ihmisoikeustuomioistuimen tuomio ei sisällä mainitun kaltaisia määräyksiä.

11. Oikeutta tehokkaaseen oikeussuojakeinoon koskeva ihmisoikeussopimuksen 13 artikla ei aiheuta muutoksia kansallisen lainsäädännön mukaiseen oikeustilaan ylimääräisessä muutoksenhaussa. Sopimuksen 13 artikla ei luo eikä perusta kansallisia oikeuskeinoja. Vakiintuneen tulkintakäytännön mukaan 13 artikla ei myöskään edellytä, että kansallisella tasolla tulisi olla käytettävissä oikeuskeino sitä vastaan, että kansallinen lainsäädäntö on sopimuksen vastainen (James ym. v. Yhdistynyt kuningaskunta, 21.2.1986, kohta 85; Leander v. Ruotsi 26.3.1987, kohta 77; Willis v. Yhdistynyt kuningaskunta 11.6.2002, kohta 62; Roche v. Yhdistynyt kuningaskunta 19.10.2005, kohta 137; Branko Tomašić ym. v. Kroatia, 15.1.2009, kohta 73; A. ym. v. Yhdistynyt kuningaskunta, 19.2.2009, kohta 135; Kennedy v. Yhdistynyt kuningaskunta, 18.5.2010, kohta 197; Greens ym. v. Yhdistynyt kuningaskunta 23.11.2010, kohta 90).

12. Korkein oikeus on tänään antamassaan, edellä kohdassa 2 mainitussa lainvoimaisen tuomion poistamista koskeneessa ennakkopäätöksessä KKO 2014:93 todennut, että oikeuskäytännössämme noudatettu tulkinta ne bis in idem -kiellosta koskee sellaista oikeudellisen järjestelmän osa-aluetta, jonka muuttaminen yleensä tapahtuu lainsäädäntöä uudistamalla ja että tällaiseen järjestelmäongelmaan kohdistuvan muutoksen ulottaminen ylimääräisen muutoksenhaun kautta lainvoimaisiin ratkaisuihin johtaisi merkittäviin yhdenvertaisuutta loukkaaviin seurauksiin. Korkein oikeus on katsonut, ettei ollut oikeudellisia perusteita soveltaa ne bis in idem -kiellon laajentamista koskevaa uutta tulkintaa kajoamalla tuomioihin, jotka ovat saaneet lainvoiman ennen muuttuneen tulkinnan vahvistamista.

Ihmisoikeustuomioistuimen tuomioon perustuva kantelu

13. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 2 §:n 3 momentin sisältämään, kantelun määräaikaa koskevan lainmuutoksen säätämiseen johtaneissa esitöissä on katsottu, että voimassa olleeseen lainsäädäntöön sisältyneet – ja edelleen voimassa olevat – kantelu- ja purkuperusteet tulevat sovellettaviksi myös sellaisiin tapauksiin, joissa kansainvälinen lainkäyttö- tai valvontaelin toteaa, että asian käsittelyssä tai ratkaisussa on tapahtunut ihmisoikeusloukkaus (HE 9/2005 vp s. 24). Hallituksen esityksen mukaan kanteluoikeuden lisäedellytykseksi olisi asetettu ˮerittäin painavan syynˮ vaatimus. Eduskunnan lakivaliokunta ei kuitenkaan pitänyt tätä lisäedellytystä asianmukaisena ottaen huomioon, että kaikissa säännöksen soveltamisalaan kuuluvissa tapauksissa kansainvälinen valvontaelin on kuitenkin todennut menettelyssä tapahtuneen ihmisoikeusloukkauksen. Tällaisessa tilanteessa loukkauksen kohteeksi joutuneella oli lakivaliokunnan mukaan perusteltu syy odottaa, että hän saa asiansa kotimaisessa lainkäyttöjärjestelmässä uudelleen arvioitavaksi (LaVM 6/2005 vp s. 5).

14. Lakivaliokunnan mietinnössä ei ole arvioitu ihmisoikeustuomioistuimen vakiintunutta ratkaisukäytäntöä siitä suojasta, jota ihmisoikeussopimus edellyttää annettavan oikeusvarmuudelle ja lainvoimaisten tuomioiden pysyvyydelle. Ihmisoikeustuomioistuin on pitänyt lainvoimaisten tuomioiden pysyvyyttä perustavanlaatuisena osana oikeusvaltioon kuuluvaa oikeusvarmuuden periaatetta ja katsonut, että siitä poikkeaminen on sallittua vain, jos se on pakottavista syistä välttämätöntä (esim. Giuran v. Romania 21.7.2011, kohdat 28 ja 30). Oikeusvarmuuden periaatteesta ei voida poiketa pelkästään siinä tarkoituksessa, että jo ratkaistu asia saataisiin uudelleen tutkittavaksi ja ratkaistavaksi (esim. Giuran v. Romania, kohta 29). Tällä suojalla on erityisen suuri merkitys silloin, kun kysymys on asioista, joilla on ratkaistu kahden yksityisen välistä oikeussuhdetta koskevia kysymyksiä. Myös rikosasioissa on usein kysymys muustakin kuin rangaistuksellisen rikosvastuun arvioinnista, sillä samalla on monesti ratkaistu tekoon perustuneet asianomistajan korvausvaatimukset, jolloin tuomion lainvoiman murtaminen loukkaisi toisen asianosaisen oikeutta hänen hyväkseen annetun lainvoimaisen tuomion pysyvyyteen. Kohdassa 13 mainitusta lakivaliokunnan mietinnöstä ei myöskään ilmene, onko kannanottoa muotoiltaessa kiinnitetty huomiota nyt kysymyksessä olevan kaltaisiin oikeudenkäyntivirheisiin, jotka eivät kohdistu oikeudenkäyntimenettelyn asianmukaisuuteen sinänsä, vaan joissa on kysymys ihmisoikeussopimuksen uudesta tulkinnasta siten, että jokin oikeusjärjestyksessä vakiintunut menettelytapa katsotaan sopimuksen vastaiseksi. Nämä seikat on otettava huomioon lakivaliokunnan kannanottoa arvioitaessa.

15. Olennaista on lisäksi se, että ihmisoikeusvalituksen perusteella annettu tuomio, jossa todetaan sopimusloukkaus menettelyllisten oikeuksien rikkomisen vuoksi, ei lain mukaan sellaisenaan ole peruste lainvoimaisen kansallisen tuomion poistamiselle. Silloinkin, kun kantelussa nojaudutaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomioon, jossa on todettu sopimukseen perustuvien menettelyllisten oikeuksien loukkaus, lainvoimaisen kansallisen tuomion poistamisen edellytykset määräytyvät oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin säännösten mukaan. Ihmisoikeusvalituksen perusteella omassa asiassaan loukkaustuomion saanut asianosainen on kantelua koskevien lain säännösten mukaan erityisasemassa sovellettavan määräajan suhteen, mutta ei tuomion poistamiselle säädettyjen edellytysten suhteen.

16. Niissä tapauksissa, joissa rikosasian vastaaja on tehnyt kantelun sen jälkeen, kun häntä koskeneessa asiassa on hänen tekemänsä ihmisoikeusvalituksen perusteella todettu oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan loukkaus, on Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä todettu tällaisen kannanoton olevan lähtökohtana arvioitaessa tuomion poistamista kansallisten säännösten nojalla (KKO 2009:84, kohta 8, KKO 2012:52 kohta 8). Lisäksi on todettu, että oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 4 kohdan soveltamisen edellytyksiä on tällöinkin arvioitava sitä oikeusjärjestyksen lähtökohtaa vasten, että lainvoimaisella tuomiolla asia on ratkaistu sitovalla ja pysyvällä tavalla. Oikeusvarmuuden periaatteen on todettu edellyttävän, että lainvoimaisiin tuomioihin voidaan puuttua vain poikkeuksellisesti, eikä säännöksen perusteella mikä tahansa oikeudenkäyntivirhe merkitse kanteluperusteen täyttymistä (KKO 2007:36 kohta 11).

17. Ennakkoratkaisuissa, joissa samassa asiassa todetun ihmisoikeusloukkauksen perusteella on päädytty poistamaan rikostuomio ja palauttamaan asia uudelleen käsiteltäväksi, on ollut kysymys entuudestaan vakiintuneiden ihmisoikeusperiaatteiden alaan kuuluvista tilanteista, joissa keskeistä menettelyllistä oikeusturvaperiaatetta on yksittäistapauksessa loukattu (ensin mainituissa tapauksissa vastaajaa ei ollut muutoksenhakuasteessa asianmukaisesti kuultu suullisessa käsittelyssä, viimeksi mainitussa tapauksessa kontradiktorisuusperiaatteeseen kuuluva vastakuulusteluoikeus ei ollut asianmukaisesti toteutunut). Ratkaisuissa ei ole kannanottoja, joiden mukaan ihmisoikeustuomioistuimen toteama sopimusloukkaus sellaisenaan, lain sanamuodosta riippumatta, olisi peruste kantelun hyväksymiselle. Tapaukset eivät myöskään ole koskeneet tilanteita, joissa lainvoimaisen tuomion poistaminen olisi perustettu johonkin sen jälkeisellä kannanotolla omaksuttuun uudenlaiseen tai muuttuneeseen tulkintaan ihmisoikeusvaatimusten sisällöstä.

18. Normaali kantelun määräaika on verraten lyhyt, sillä kantelu on tehtävä kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun tuomio sai lainvoiman. Ihmisoikeusvalitukseen kytkeytyvä kantelun määräaika on puolestaan tosiasiallisesti hyvin pitkä, sillä ihmisoikeusvalitusten käsittelyajan vuoksi siitä tulee kansalliseen kohderatkaisuun nähden vähintään useiden vuosien mittainen. Asiat, jotka koskevat keskenään samanlaisia tekoja ja jotka on lainvoimaisesti ratkaistu soveltaen samoja vero- ja rikosoikeudellisia säännöksiä, tulisivat ylimääräisessä muutoksenhaussa arvioitaviksi toisistaan poikkeavasti ja erilaisin lopputuloksin riippuen siitä, onko tapaukseen sovellettava kantelu- vai purkusäännöksiä keskenään erilaisine määräaikoineen ja toisistaan poikkeavine perusteineen. Tässä yhteydessä asiat päätyisivät erilaisiin lopputuloksiin myös siitä riippuen, kumpaa seuraamusta, vero- vai rikosoikeudellista, koskeva menettely on ensiksi sattunut päättymään lopulliseen ratkaisuun, mikä epäkohta on nimenomaan haluttu torjua, kun ratkaisussa KKO 2013:59 on ihmisoikeustuomioistuimen nyttemmin antamista ratkaisuista poiketen päädytty irtautumaan rinnakkaisissa menettelyissä lopullisuuskriteeristä. Lainsäädännöllisten järjestelmäongelmien yhteydessä asiallisesti samanlaisten mutta ylimääräisessä muutoksenhaussa erilaiseen asemaan joutuvien rinnakkaistapausten mahdollinen määrä muodostuisi suureksi, jos menestyneelle ihmisoikeusvalitukselle annettaisiin toisista, muutoin vastaavanlaisista tapauksista poikkeava merkitys kanteluperusteena.

19. Kun sopimusloukkauksen toteaminen perustuu järjestelmäongelmaan, jonka vaikutuspiirissä on ollut monia vastaavassa asemassa olevia henkilöitä, ei ole perusteltua, että he joutuisivat keskenään erilaiseen asemaan tuomion poistamisen edellytysten suhteen riippuen siitä, ketkä yksittäiset henkilöt ovat oikea-aikaisesti ja menestyksellisesti tehneet asiasta ihmisoikeusvalituksen. Lopputulosten erilaisuus johtaisi tällaisissa tapauksissa yhdenvertaisuuden kannalta vaikeasti hyväksyttäviin seurauksiin etenkin, kun otetaan huomioon, ettei ihmisoikeusvalitusta voida eikä pidä rinnastaa kansallisen tason säännöllisiin muutoksenhakukeinoihin. Ihmisoikeustuomioistuinta ei ole tarkoitettu ˮneljänneksi oikeusasteeksiˮ eikä se sovellu sellaiseksi.

20. Eron tekeminen tällä perusteella olisi myös ristiriidassa sen kanssa, että ihmisoikeustuomioistuimessa on jo pitemmän aikaa pyritty ratkomaan järjestelmäongelmia pilottituomioilla sekä viime vuosina muutenkin eriyttämään asioiden käsittelyä priorisointijärjestelyillä. Tilanne, jossa jokaiselle yksittäiselle, jälkikäteen arvioiden saman epäkohdan kohteeksi joutuneelle syntyisi kannustin ihmisoikeusvalituksen tekemiseen vain päästäkseen ylimääräisen muutoksenhaun edellytysten kannalta parempaan asemaan kuin ilman valitusta, olisi ongelmallinen ja epätarkoituksenmukainen.

21. Euroopan Neuvoston ministerikomitean vuodelta 2004 oleva suositus (Recommendation Rec(2004)6 on the improvement of domestic remedies), jossa jäsenvaltioiden toivotaan harkitsevan lainsäädäntötoimia, jotta sekä ihmisoikeusvalituksen tehneet että rinnakkaistapaukset saisivat samanlaisen kohtelun, ei Suomessa ole johtanut ylimääräistä muutoksenhakua koskeviin lainsäädäntötoimiin. Yhdenvertaisuuteen liittyvää epäkohtaa ei siten ole ryhdytty lainsäädännöllisesti korjaamaan tältä pohjalta.

22. Erityisesti järjestelmäongelmien osalta kantelun hyväksymisen edellytysten tulkinnallinen laajentaminen ihmisoikeusvalituksen tehneen hyväksi johtaisi siten seurauksiin, jotka ovat edellä kerrotulla tavalla oikeudellisesti ongelmallisia. Kun ihmisoikeussopimuksesta itsessään ei johdu perustetta tulkita ylimääräisen muutoksenhaun edellytyksiä ihmisoikeusvalittajan hyväksi laille annetusta sisällöstä poiketen, mainitut syyt puhuvat laajentavaa tulkintaa vastaan. Kantelun hyväksymisen perusteeksi ei siten ole syytä hyväksyä ihmisoikeustuomioistuimen tuomiolla todettua sopimusloukkausta sinänsä ottamatta huomioon sopimuksen vastaiseksi katsotun menettelyn laatua ja sitä, voidaanko katsoa, että kyseessä on ollut oikeudenkäyntivirhe jo kansallista ratkaisua annettaessa.

Arviointi ja johtopäätökset tässä asiassa

23. Ihmisoikeustuomioistuimen toteama oikeudenkäyntivirhe A:n asiassa koskee ne bis in dem -kiellon vastaista menettelyä verorikosasiassa. Virheellisenä on pidetty sitä, että A on 23.12.2010 tuomittu hovioikeudessa törkeästä veropetoksesta, vaikka samaan menettelyyn perustuva hallinnollista veronkorotusta koskeva menettely oli tullut lopulliseksi ennen rikostuomion antamista. Ihmisoikeustuomioistuimen käytäntö oli jo aikaisemmin vakiintunut sen suhteen, milloin kysymyksessä on sama asia (idem), mutta käytännön selkiytyminen sen suhteen, miten on arvioitava oikeudenkäynnin toistamista (bis), tapahtui vasta vuoden 2014 keväällä. Ihmisoikeusloukkaus ei johdu siitä, että teosta seuraa kaksi erilaista seuraamusta, vaan siitä, että ne on tuomittu erillisissä menettelyissä. Kysymys on ollut useissa Euroopan neuvoston jäsenvaltioissa vakiintuneesti käytetyn järjestelmän katsomisesta ihmisoikeussopimuksen vastaiseksi.

24. Niin kuin edellä on todettu, ihmisoikeussopimuksesta ei seuraa, että ihmisoikeusloukkauksen sisältävä tuomio olisi poistettava tai purettava. Korkeimman oikeuden käytännössä on useissa tapauksissa päädytty poistamaan sellaiset kotimaisen tuomioistuimen ratkaisut, joita ihmisoikeustuomioistuin on katsonut rasittavan oikeudenkäyntivirheen. Näihin ratkaisuihin ei kuitenkaan sisälly asiaa, jossa olisi ollut kysymys nyt käsillä olevan kaltaisesta oikeudenkäyntivirheestä, joka johtuu vakiintuneen lainsäädännöllisen järjestelmän katsomisesta sopimuksen vastaiseksi sopimusmääräysten tulkinnassa tapahtuneen kehityksen vuoksi. A:n kantelun perusteita arvioitaessa on sen vuoksi kiinnitettävä huomiota edellä kohdissa 6 – 22 esitettyihin näkökohtiin ja arvioitava niiden pohjalta sitä, olisiko hovioikeuden tullut jättää syyte törkeästä veropetoksesta tutkimatta sillä perusteella, että asiassa määrätyt veronkorotukset olivat tulleet lopullisiksi syytteen ollessa vireillä.

25. Hovioikeus on 23.12.2010 antamassaan tuomiossa ratkaissut A:ta koskevan asian Korkeimman oikeuden silloisen ratkaisukäytännön mukaisesti, joka puolestaan on perustunut silloisesta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä ilmenneisiin linjauksiin. Korkeimman oikeuden kyseisen ratkaisukäytännön mukaan (KKO 2010:46 ja KKO 2010:82) ne bis in idem -kielto ulotettiin vain peräkkäisiin menettelyihin mutta ei sitä vastoin tilanteeseen, jossa ensin aloitetussa prosessissa määrätty seuraamus tulee lopulliseksi vasta jälkimmäisen prosessin kuluessa tai sen jälkeen.

26. Asiassa KKO 2014:93 on edellä kohdissa 2 – 3 kerrotulla tavalla päädytty siihen, ettei hovioikeudessa voitu katsoa tapahtuneen oikeudenkäyntivirhettä, kun hovioikeus ei ollut jättänyt syytettä tutkimatta veronkorotusten tultua lopullisiksi samanaikaisesti vireillä olleessa menettelyssä. Vastaavasti, ottaen huomioon, että tuomion poistamisen edellytyksiä on arvioitava sen oikeustilan kannalta, joka oli hovioikeuden noudatettavana oman ratkaisunsa ajankohtana, myöskään tässä tapauksessa ei ole perusteita katsoa, että hovioikeudessa olisi tapahtunut oikeudenkäyntivirhe. Edellä kohdissa 6 – 22 esitetyillä perusteilla tähän lopputulokseen on syytä päätyä, vaikka hakemuksen perusteena on ihmisoikeustuomioistuimen tuomio, jossa on todettu rikossyytteen käsittelyn jatkamisen loukanneen ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklaa veronkorotusten tultua lopullisiksi.

27. Näin ollen hovioikeudessa ei ole tapahtunut oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin säännöksissä tarkoitettua oikeudenkäyntivirhettä eikä syytekohdan 8 osalta siten ole perusteita A:n lainvoimaisen tuomion poistamiselle.

28. Kysymystä siitä, onko A:lla ihmisoikeustuomioistuimen toteaman oikeudenkäyntivirheen johdosta muutoin oikeus hyvitykseen, ei voida ratkaista tässä oikeudenkäynnissä.

Muut perusteet

29. Siltä osin kuin A on ylimääräisessä muutoksenhakemuksessaan vaatinut tuomion purkamista syytekohdan 8 osalta, Korkein oikeus toteaa seuraavan.

30. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n mukaan rikosasiassa annettu tuomio voidaan syytetyn eduksi purkaa, jos tuomio perustuu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Tuomion purkaminen ei tällöin edellytä, että hakemus on tehty tietyssä määräajassa.

31. Ne perusteet, joilla Korkein oikeus on edellä kantelua koskevassa arvioinnissa katsonut, ettei syytteen tutkiminen ole ollut tuomion poistamiseen johtava menettelyvirhe, osoittavat samalla, ettei tuomion tällöin voida myöskään katsoa perustuneen ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Lain mukaista perustetta A:ta koskevan hovioikeuden tuomion purkamiselle syytekohdassa 8 tarkoitetun törkeän veropetoksen osalta ei siten ole.

32. Korkein oikeus toteaa vielä, että A:ta on syytekohdassa 8 syytetty siitä, että hän oli antanut verotusta varten väärän tiedon verovuosien 1997 – 2003 henkilökohtaisissa veroilmoituksissa aiheuttaen veron määräämisen liian alhaiseksi. Asiakirjoista saatavan selvityksen mukaan A:n tuloon on Uudenmaan veroviraston 18.12.2006 ja 19.12.2006 antamilla jälkiverotuspäätöksillä lisätty peiteltyä osinkoa verovuosilta 2000, 2001, 2002, 2003 ja 2004 ja hänelle on näiltä verovuosilta määrätty veronkorotusta. Sen sijaan asiassa ei ole esitetty selvitystä siitä, että A:lle olisi määrätty veronkorotusta syytteen tarkoittamilta verovuosilta 1997, 1998 ja 1999. Tämän vuoksi hovioikeudella ei ole ollut tälläkään perusteella ne bis in idem -kieltoon perustuvaa estettä tutkia syytekohta 8 siltä osin kuin se on koskenut A:n menettelyä hänen antaessaan henkilökohtaiset veroilmoitukset verovuosilta 1997, 1998 ja 1999.

Päätöslauselma

Hakemus hylätään siltä osin kuin se koskee syytekohtaa 8.

Muilta osin asian käsittelyä jatketaan Korkeimman oikeuden viisijäsenisessä kokoonpanossa.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Pauliine Koskelo sekä oikeusneuvokset Kati Hidén, Kari Kitunen (eri mieltä), Gustav Bygglin, Liisa Mansikkamäki, Pertti Välimäki (eri mieltä), Pasi Aarnio (eri mieltä), Juha Häyhä, Hannu Rajalahti, Ilkka Rautio, Soile Poutiainen, Marjut Jokela (eri mieltä), Jukka Sippo (eri mieltä), Jorma Rudanko, Pekka Koponen, Ari Kantor (eri mieltä), Tuula Pynnä, Jarmo Littunen ja Mika Huovila (eri mieltä). Esittelijä Kari Vesanen.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Huovila: Erimielisyyteni koskee sitä kysymystä, onko hovioikeuden lainvoimainen tuomio syytekohdan 8 osalta osittain poistettava sen vuoksi, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on A:n tekemän valituksen johdosta katsonut hänen oikeuksiaan loukatun. Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklaan perustuvaa ne bis in idem -kieltoa oli rikottu, koska A:ta vastaan nostettua rikosoikeudenkäyntiä oli jatkettu senkin jälkeen, kun hänelle samasta teosta määrätty veronkorotus oli tullut lainvoimaiseksi.

Korkein oikeus on samaan aikaan ratkaistavana olevassa muussa asiassa antamassaan päätöksessä KKO 2014:93 hylännyt kantelun katsottuaan, että ihmisoikeustuomioistuin on vuonna 2014 antamissaan tuomioissa antanut uuden tai muuttuneen tulkinnan ne bis in idem -kiellon sisällölle ja että hovioikeuden vuonna 2013 antama tuomio oli ollut tuolloin vallitsevan oikeustilan mukainen eikä oikeudenkäyntivirhettä siten ollut tapahtunut. Olen näistä seikoista toista mieltä. Tässä asiassa on kuitenkin olennaista arvioida, mikä merkitys annetaan sille, että ihmisoikeustuomioistuin on todennut ihmisoikeusloukkauksen hakijan omassa asiassa.

Kantelua koskevat säännökset ihmisoikeustuomioistuimen toteaman loukkauksen varalta

Vuonna 2005 voimaan tullut oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 2 §:n 3 momentin erityinen määräaikasäännös koskee tilannetta, jossa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tai muu kansainvälinen lainkäyttö- tai valvontaelin on todennut oikeudenkäyntivirheen hakijan asian käsittelyssä. Kyseinen lainkohta on säädetty siinä tarkoituksessa, että näin voidaan parantaa asianosaisten oikeusturvaa ja toteuttaa Euroopan neuvoston ministerikomitean suositus asioiden uudesta valtionsisäisestä käsittelystä R (2000) 2 (HE 9/2005 vp s. 13 ja 25). Suosituksessa todetaan, että ihmisoikeussopimuksen 46 artiklan mukaan sopimusvaltiot ovat sitoutuneet noudattamaan ihmisoikeustuomioistuimen lopullisia ratkaisuja ja että tietyissä tilanteissa tästä velvoitteesta seuraa, että loukattu osapuoli on saatettava samaan asemaan, jossa hän olisi ollut ilman loukkausta (restitutio in integrum, ennalleen palauttaminen). Suosituksessa sopimusvaltioita kehotetaan varmistamaan, että niiden lainsäädännössä on asianmukaiset mahdollisuudet saattaa asia uudestaan käsiteltäväksi esimerkiksi silloin, kun ihmisoikeustuomioistuimen toteama menettelyvirhe synnyttää vakavia epäilyksiä ratkaisun oikeellisuudesta.

Kyseiseen säännökseen johtaneissa lain esitöissä on katsottu, että voimassa olleeseen lainsäädäntöön sisältyneet – ja edelleen voimassa olevat – kantelu- ja purkuperusteet soveltuvat myös sellaisiin tapauksiin, joissa kansainvälinen lainkäyttö- tai valvontaelin on todennut, että asian käsittelyssä tai ratkaisussa on tapahtunut ihmisoikeusloukkaus. Suomessa ei siten ole katsottu olevan tarvetta, toisin kuin eräissä muissa maissa on tehty, tarkistaa näitä tilanteita varten kantelu- tai purkuperusteita. Tämän vuoksi riittävänä muutoksena pidettiin kantelun määräajan pidentämistä (HE 9/2005 vp s. 24 ja 25 sekä Muutoksenhakutoimikunnan jatkomietintö KM 2002:8 s. 70).

Hallituksen esityksen mukaan kanteluoikeuden lisäedellytykseksi olisi asetettu ˮerittäin painavan syynˮ vaatimus. Eduskunnan lakivaliokunta ei kuitenkaan pitänyt tätä lisäedellytystä asianmukaisena ottaen huomioon, että kaikissa säännöksen soveltamisalaan kuuluvissa tapauksissa kansainvälinen valvontaelin on kuitenkin todennut oikeudenkäyntivirheen tapahtuneen. Tällaisessa tilanteessa loukkauksen kohteeksi joutuneella on perusteltu syy odottaa, että hän saa asiansa kotimaisessa lainkäyttöjärjestelmässä uudelleen arvioitavaksi (LaVM 6/2005 vp s. 5).

Lain esitöissä ei ole käsitelty lähemmin sitä, miten oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:ssä säädettyjen kanteluperusteiden täyttymistä on arvioitava, kun ihmisoikeustuomioistuin on todennut, että oikeudenkäyntimenettelyssä on loukattu ihmisoikeussopimuksen velvoitteita. Edellä kuvatuissa lain esitöissä ja etenkin eduskunnan lausumissa lähtökohtana on ollut, että nykyinen lainsäädäntö mahdollistaa ihmisoikeustuomioistuimen toteamien loukkausten korjaamisen. Tämän lähtökohdan mukaista ei ole, että ihmisoikeustuomioistuimen toteaman oikeudenkäyntivirheen jälkeen ylimääräisessä muutoksenhaussa ryhdyttäisiin vielä erikseen selvittämään ja arvioimaan sitä, onko tuomioistuimen menettelyssä rikottu myös tuolloin vallinnutta oikeustilaa. Lainsäätäjän tarkoituksena ei ole ollut, että ihmisoikeustuomioistuimen toteama loukkaus voitaisiin ylimääräisen muutoksenhaun avulla korjata ainoastaan silloin, kun kysymyksessä on ollut yksittäinen lain soveltamisvirhe, mutta ei silloin, kun virheellinen lainkäyttöratkaisu johtuu yleisestä järjestelmäongelmasta.

Korkeimman oikeuden soveltamiskäytäntö

Useassa Korkeimman oikeuden ratkaisussa on todettu, että tuomion poistamisen ja purkamisen edellytyksiä on arvioitava kansallisen lain pohjalta myös silloin, kun hakemuksen perusteena on ihmisoikeustuomioistuimen langettama tuomio. Tämän mukaisesti on arvioitu muun muassa sitä, onko ihmisoikeustuomioistuimen toteama virheellisyys ollut niin merkittävä, että sen voidaan oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdassa säädetyllä tavalla otaksua olennaisesti vaikuttaneen jutun lopputulokseen. Lähtökohdaksi on silti asetettu se, että ihmisoikeusloukkaukseksi katsottu menettelyllinen virhe on myös mainitussa oikeudenkäymiskaaren säännöksessä tarkoitettu oikeudenkäyntivirhe. Ratkaisujen perusteluissa ei ole edes lausuttu siitä, onko menettely ollut senhetkisen sääntelyn ja oikeuskäytännön mukaista vai ei ja että tällä seikalla olisi merkitystä kantelun menestymisen kannalta.

Korkeimman oikeuden linja käy ilmi muun muassa täysistunnossa annetussa ratkaisussa KKO 2012:52, jolla Korkein oikeus poisti aikaisemman tuomionsa KKO 2002:51 ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisun johdosta (Suuripää v. Suomi, 12.1.2010). Ratkaisun KKO 2012:52 perusteluissa on tältä osin todettu, että arvioitaessa Korkeimman oikeuden tuomion poistamisen edellytyksiä kansallisten säännösten nojalla lähtökohtana on ihmisoikeustuomioistuimen kannanotto, jonka mukaan asiaa ei ollut voitu tutkia ja ratkaista kuulematta vastaajaa suullisessa käsittelyssä (kohta 8).

Samankaltaista ilmaisua on käytetty aikaisemmin Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2009:84, jonka mukaan ihmisoikeustuomioistuimen kannanotto on lähtökohtana arvioitaessa tarvetta hovioikeuden tuomion poistamiseen kansallisten säännösten nojalla (kohta 8). Kyseinen tapaus koski suullisen käsittelyn toimittamisvelvollisuutta hovioikeudessa vuonna 1999, jolloin voimassa olleet menettelysäännökset ja ihmisoikeussopimukseen Suomen tekemä varauma huomioon ottaen rikosasian vastaajalla ei ollut yleistä oikeutta suulliseen käsittelyyn hovioikeudessa. Tämä seikka kuten ei myöskään se, että vastaaja oli suullisessa valmistelussa ilmoittanut pitävänsä näytön uudelleen esittämistä hovioikeudessa tarpeettomana, ei kuitenkaan vaikuttanut ihmisoikeustuomioistuimen kannanoton oikeudelliseen merkitykseen kanteluasiassa.

Ihmisoikeustuomioistuimen kannanotto on vastaavalla tavalla otettu lähtökohdaksi, kun todettu loukkaus on koskenut aineellisen oikeuden soveltamista ja kun ylimääräisenä muutoksenhakukeinona siksi on ollut lainvoimaisen tuomion purkaminen oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitetun ilmeisesti väärän lainsoveltamisen perusteella. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2008:24 on todettu, että tämän purkuperusteen soveltaminen on mahdollista silloinkin, kun lain oikea sisältö täsmentyy vasta ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisulla, jos tuomion purkamisen edellytykset muutoin täyttyvät (kohta 12). Mainittuun tapaukseen viitaten Korkein oikeus on täysistuntoratkaisussaan KKO 2009:80 todennut, että toisin kuin niissä tilanteissa, joissa lain soveltamisen oikeellisuus arvioidaan tuomion antamishetkellä vallinneen kansallisen oikeustilan valossa, tulevat tällöin – eli ihmisoikeustuomioistuimen kannanottoon perustuvassa asiassa – huomioon otettaviksi tuomion jälkeen vahvistetut kansainvälisten lainkäyttö- ja valvontaelinten tulkinnat vallinneen oikeustilan sisällöstä (kohta 7). Tältä pohjalta on muissakin ratkaisuissa arvioitu sitä, onko kohderatkaisussa kysymys virheellisestä lain soveltamisesta. Erikseen on kuitenkin otettu kantaa siihen, onko virheellisyys lain soveltamisessa ollut ilmeistä ja onko tuomiolla enää sellaista kielteistä vaikutusta hakijalle, että tuomion purkamiselle on painavat perusteet (KKO 2008:24, kohta 12 ja KKO 2011:100, kohdat 25 ja 26).

Edellä esitetyn mukaisesti Korkein oikeus on vakiintuneessa tulkintakäytännössään lähtenyt siitä, että ihmisoikeustuomioistuimen toteama ihmisoikeusvelvoitteen rikkominen lainkäytössä on myös oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:ssä tarkoitettu oikeudenkäyntivirhe tai 8 §:n 4 kohdan soveltamisalaan kuuluva virhe aineellisen lain soveltamisessa.

Ihmisoikeustuomioistuimen linjauksia asian uudesta käsittelystä ja näiden linjausten merkityksestä

Ihmisoikeussopimuksen 46 artiklan 1 kohdan mukaan sopimusvaltiot sitoutuvat noudattamaan tuomioistuimen lopullisia tuomioita jutuissa, joiden osapuolia ne ovat. Saman artiklan 2 kohdan mukaan tuomio toimitetaan ministerikomitealle, joka valvoo sen täytäntöönpanoa.

Ihmisoikeussopimuksessa ei ole säännöksiä, jotka velvoittaisivat sopimusvaltiota säätämään menettelyistä, joiden nojalla lainvoimainen ratkaisu voitaisiin kumota ihmisoikeustuomioistuimen tuomion johdosta. Ihmisoikeustuomioistuin on kuitenkin useasti todennut, että sen annettua loukkaustuomion kyseiselle valtiolle syntyy oikeudellinen velvoite – ei ainoastaan suorittaa ihmisoikeustuomioistuimen määräämä hyvitys – vaan myös lopettaa rikkomus ja mahdollisuuksien mukaan korjata loukkauksen seuraamukset niin, että hakija saatetaan sellaiseen asemaan, jossa hän olisi ollut ilman ihmisoikeusvelvoitteen rikkomista. Jos loukkauksen luonne mahdollistaa tilanteen ennallistamisen, sopimusvaltiolla on velvollisuus se toteuttaa (Papamichalopoulos ym. v. Kreikka, 31.10.1995, kohta 34, Öcalan v. Turkki, suuri jaosto 12.5.2005, kohta 210, Scozzari ja Giunta v. Italia 13.7.2000, suuri jaosto, kohta 249, Verein gegen Tierfabriken Schweiz (VgT) v. Sveitsi, suuri jaosto 30.6.2009, kohta 85, Emre v. Sveitsi 11.10.2011, kohta 69 ja Del Rio Prado v. Espanja, suuri jaosto 21.10.2013, kohta 137). Nämä velvoitteet seuraavat kansainvälisen oikeuden periaatteista (Verein gegen Tierfabriken, kohta 86).

Sopimusvaltiolla on oikeus valita asianmukaiset keinot sopimusvelvoitteidensa täyttämiseksi edellyttäen, että ne ovat yhteensopivia tuomiossa esitettyjen päätelmien kanssa. Vain poikkeustapauksissa ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että sillä on toimivalta antaa nimenomainen määräys lopettaa ihmisoikeusloukkauksen jatkaminen (Del Rio Prado v. Espanja, kohta 138). Ihmisoikeustuomioistuin on kuitenkin uudemmassa oikeuskäytännössään usein todennut, että tuomion avaaminen on periaatteessa asianmukainen tapa korjata aikaisemmassa rikosoikeudenkäynnissä havaitut vakavat ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan loukkaukset (Somogyi v. Italia, 18.5.2004, kohta 86, Öcalan v. Turkki kohta 210, Popov v. Venäjä, 13.7.2006, kohta 263 ja Salduz v. Turkki, suuri jaosto, 27.11.2008, kohta 72). Tarvittavat korjaustoimet riippuvat kuitenkin jutun ominaispiirteistä, joita on arvioitava ihmisoikeustuomioistuimen kyseisessä jutussa antaman ratkaisun valossa ja ottaen huomioon ihmisoikeustuomioistuimen soveltamiskäytäntö.

Määrätessään loukkauksen johdosta suoritettavaa hyvitystä ihmisoikeustuomioistuin on ottanut huomioon, tarjoaako sopimusvaltion lainsäädäntö mahdollisuuden virheellisen ratkaisun poistamiseksi (Popov, kohta 263 ja Taxquet v. Belgia 16.11.2010, suuri jaosto, kohta 107). Näin on menetelty myös nyt esillä olevassa tapauksessa. Suomen hallitus on siinä tuonut esiin mahdollisuuden kansallisen tuomion poistamiseen ja tämän jälkeen suoritettavaan korvaukseen vankeusajalta (Glantz v. Suomi, 20.5.2014, kohta 69). Ihmisoikeustuomioistuin puolestaan totesi, ettei sen ole mahdollista arvioida, tuleeko sen havaitsema rikkomus johtamaan koko tuomion poistamiseen vai ei. Koska kansallinen järjestelmä mahdollisti tosiasiallisen vahingon korvaamisen ja aineettoman vahingon hyvittämisen, ihmisoikeustuomioistuin hylkäsi korvausvaatimukset (kohta 70).

Ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisuissaan ottanut kantaa myös siihen, onko ihmisoikeussopimuksen vastaiseksi todetun ratkaisun jälkeen haetussa ylimääräisessä muutoksenhaussa uudestaan rikottu ihmisoikeussopimusta. Edellä viitatussa Verein gegen Tierparken -tapauksessa ihmisoikeustuomioistuin totesi, että mahdollisuus saada ratkaisu avatuksi uudestaan kansallisella tasolla on tärkeä tekijä ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisujen täytäntöönpanossa. Tämä ei kuitenkaan yksin riitä, vaan muutoksenhakumenettelyä on käytettävä siinä erityisessä tarkoituksessa, että näin voidaan toteuttaa kokonaan ja asianmukaisesti ihmisoikeustuomioistuimen tuomion sisältö (kohta 90). Ihmisoikeustuomioistuin katsoi Sveitsin rikkoneen ihmisoikeussopimusvelvoitteitaan, kun liittovaltion tuomioistuin oli muodollisina pidetyillä perusteilla hylännyt ylimääräistä muutoksenhakua koskeneen hakemuksen. Emre-tapauksessa arvioitavana oli se, oliko liittovaltion tuomioistuin menetellyt Sveitsin valtiolle ihmisoikeussopimuksesta seuraavien velvoitteiden mukaisesti niin, että muutoksenhakija olisi saatettu samaan asemaan, jossa hän olisi ollut ilman aiemmin todettua ihmisoikeusloukkausta (kohta 69). Sveitsin katsottiin rikkoneen ihmisoikeussopimuksen 46 artiklaa, kun muutoksenhaku oli johtanut vähäisempään muutokseen kuin mitä ihmisoikeustuomioistuimen tuomio olisi edellyttänyt.

Ihmisoikeustuomioistuimen tuomiot ovat edellä kuvatulla tavalla sopimusvaltioita oikeudellisesti sitovia. Ihmisoikeussopimuksen tavoitteiden mukaista on, että sopimusvaltiot pyrkivät panemaan ihmisoikeustuomioistuimen antamat tuomiot yksilötasolla täytäntöön niin, että ihmisoikeusloukkaus mahdollisuuksien mukaisesti korjataan. Perustuslakivaliokunnan kannanottojen mukaan tuomioistuinten tulee valita perusteltavissa olevista lain tulkintavaihtoehdoista sellainen, joka parhaiten edistää perus- ja ihmisoikeuksien tarkoituksen toteutumista (PeVL 2/1990 vp s. 3 ja PeVM 25/1994 vp s. 4). Tätä perus- ja ihmisoikeusmyönteistä tulkintaa tulee noudattaa myös ylimääräistä muutoksenhakua koskevia säännöksiä sovellettaessa, kun hakemus perustuu todettuun ihmisoikeusloukkaukseen.

Johtopäätökset ja arviointi tässä tapauksessa

Edellä esitettyjen lainsäätäjän tarkoitusta, vakiintunutta oikeuskäytäntöä ja ihmisoikeusmyönteistä tulkintaa koskevien perusteiden nojalla katson, että ihmisoikeustuomioistuimen toteamaa menettelyvirhettä on pidettävä oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:ssä tarkoitettuna oikeudenkäyntivirheenä. Kantelun menestyminen riippuu siitä, koskeeko virhe jotakin pykälän 1 – 3 kohdassa mainittua erityistä perustetta vai onko kysymyksessä 4 kohdassa tarkoitettu muu oikeudenkäyntivirhe, jolloin lisäksi vaaditaan, että virheen voidaan otaksua olennaisesti vaikuttaneen jutun lopputulokseen.

Tapausten erotteleminen siinä suhteessa, johtuuko virheellinen lainkäyttöratkaisu yleisestä järjestelmäongelmasta vai onko kysymyksessä yksittäinen lain soveltamisvirhe, olisi sellainen uusi arviointiperuste, joka rajoittaisi ylimääräisen muutoksenhaun edellytyksiä laissa säädetystä. Myös ratkaisu KKO 2009:80 on koskenut sellaista seikkaa (itsekriminointisuoja konkurssimenettelyssä), jota ei ollut otettu lainsäädännössä asianmukaisesti huomioon ja jota myöhemmin korjattiin lainsäädäntöteitse. Olisikin periaatteellisesti ongelmallista asettaa lainkäytössä uusia, asianosaisten kannalta vaikeasti ennakoitavia edellytyksiä ylimääräiselle muutoksenhaulle viimekätisenä oikeussuojakeinona.

Oikeudellisten järjestelmien muuttamisen vaikeus tai ongelman laajuus ei ole asianmukainen peruste sille, ettei yksilön kannalta merkittäviin oikeudenkäyntivirheisiin voitaisi puuttua kanteluteitse laissa säädettyjen edellytysten täyttyessä. Myöskään sitä, ettei kaikkia samanlaisia oikeudenkäyntivirheitä voida lyhyen kanteluajan johdosta oikaista, ei tule yhdenvertaisuusperiaatteeseen nojautuen käyttää syynä sille, ettei kantelua voitaisi hyväksyä niidenkään osalta, joiden asiassa kanteluaika on avoinna.

On selvää, että lainvoimaisen tuomion purkaminen tai poistaminen voi aiheuttaa ongelmia niin muille asianosaisille kuin myös mahdollisuuksille selvittää asia uudessa oikeudenkäynnissä. Nämä ovat kuitenkin yleisiä ylimääräisen muutoksenhaun haittavaikutuksia, joiden painoarvon määrittäminen kuuluu ensisijassa lainsäätäjälle mutta joille ei voida antaa ratkaisevaa merkitystä arvioitaessa ylimääräisen muutoksenhaun edellytyksiä lainkäytössä. Tässä tapauksessa tämänkaltaisia haittavaikutuksia ei edes ole.

Tässä asiassa ihmisoikeustuomioistuin on todennut Suomen rikkoneen ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan ne bis in idem -kieltoa, koska A:n veropetosta koskevan asian käsittelyä oli jatkettu hovioikeudessa sen jälkeen, kun samaa asiaa koskeva veronkorotuspäätös oli tullut lopulliseksi. Kysymyksessä on siis oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu tilanne, jossa asia on otettu tutkittavaksi, vaikka on ollut olemassa sellainen seikka, jonka johdosta oikeuden olisi omasta aloitteestaan pitänyt jättää asia tutkittavaksi ottamatta.

Koska ihmisoikeustuomioistuin on todennut ihmisoikeusloukkauksen, katson merkityksettömäksi sen, että hovioikeuden menettely on vastannut tuolloin vallinnutta lainsäädäntöä ja Korkeimman oikeuden ratkaisuista KKO 2010:45, 2010:46 ja 2010:82 ilmenevää tulkintaa ne bis in idem -kiellon sisällöstä. Kun törkeää veropetosta koskeva syytekohta 8 on verovuosien 2000 – 2004 osalta tutkittu ja siinä kuvattu menettely on luettu A:n syyksi, vaikka syytettä ei olisi saanut tutkia, hovioikeuden tuomio on tältä osin oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan nojalla poistettava. Kuten enemmistön perustelujen kohdassa 29 esitetään, A:n hakemus on hylättävä siltä osalta kuin hovioikeuden tuomio koskee sellaisia verovuosia, joilta ei ole määrätty veronkorotusta.

Oikeusneuvokset Kantor, Sippo, Jokela, Aarnio, Välimäki ja Kitunen olivat kukin vuorollaan samaa mieltä kuin oikeusneuvos Huovila.

 
Julkaistu 12.12.2014  Päivitetty 15.12.2014