Korkein oikeus

Etusivu » Ennakkopäätökset » Ennakkopäätökset » KKO:2014:93

KKO:2014:93

Ylimääräinen muutoksenhaku - Kantelu
Veropetos - Törkeä veropetos
Ne bis in idem - Veronkorotus
Lis pendens
Perustuslaki - Perusoikeudet
Euroopan ihmisoikeussopimus

Diaarinumero: H2013/152
Taltionumero: 2598
Antopäivä: 12.12.2014

Veropetoksesta tuomittu vastaaja haki lainvoimaisen tuomion purkamista sillä perusteella, että Korkein oikeus oli 5.7.2013 antamassaan ratkaisussa KKO 2013:59 muuttanut aiempaa tulkintaansa siitä, milloin veronkorotus estää samaan menettelyyn perustuvan veropetosta koskevan syytteen tutkimisen. Korkein oikeus oli tuolloin katsonut, että veropetossyytteen tutkimiselle aiheutuu este jo silloin, kun verotusmenettelyssä on käytetty veronkorotusta koskevaa päätösvaltaa joko määräämällä veronkorotus tai jättämällä se määräämättä.

Korkein oikeus tutki hakemuksen tuomiovirhekanteluna. Korkeimman oikeuden ratkaisussa mainituilla perusteilla katsottiin, ettei tulkinnan muutos ollut peruste poistaa ennen 5.7.2013 lainvoimaiseksi tullutta tuomiota, jossa kysymys sanotun tutkimisen esteen olemassa olosta oli ratkaistu soveltaen Korkeimman oikeuden aiempaa tulkintaa, jonka mukaan veronkorotus esti samaan menettelyyn perustuvan veropetosta koskevan syytteen tutkimisen vain, jos veronkorotusratkaisu oli tullut lopulliseksi ennen syytteen vireilletuloa.

Korkein oikeus katsoi lisäksi, etteivät myöskään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vuonna 2014 antamat Suomea koskevat ratkaisut Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan tulkinnasta antaneet aihetta tuomion poistamiseen. (Ään.)

Täysistunto

OK 31 luku 1 § 1 mom
IhmisoikeusSop 7. lisäpöytäkirja 4 artikla

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Keski-Pohjanmaan käräjäoikeus oli 7.4.2011 tuominnut A:n rekisterimerkintärikoksesta (kohta 1), törkeästä kirjanpitorikoksesta (kohta 2.1.), törkeästä veropetoksesta (kohta 5.1), törkeästä velallisen epärehellisyydestä (kohta 8), törkeästä veropetoksesta (kohta 10), törkeästä kirjanpitorikoksesta (kohta 11), törkeästä velallisen epärehellisyydestä (kohta 13) ja törkeästä veropetoksesta (kohta 15) yhteiseen 2 vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

A valitti hovioikeuteen vaatien, että syyte kohtien 1, 2.1, 5.1, 8 ja 15 osalta hylätään ja että vankeusrangaistus määrätään ehdolliseksi tai että vankeusrangaistusta joka tapauksessa alennetaan. Vaasan hovioikeus ei 21.3.2013 antamassaan tuomiossa muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Hakemus

A vaati, että Korkein oikeus purkaa hovioikeuden tuomion kohtien 5.1, 10 ja 15 osalta.

Syyttäjä ja Verohallinto antoivat hakemuksen johdosta pyydetyt vastaukset.

Korkein oikeus varasi A:lle tilaisuuden lausuman antamiseen siitä, mikä merkitys Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen 20.5.2014 asioissa Glantz v. Suomi, Häkkä v. Suomi, Nykänen v. Suomi ja Pirttimäki v. Suomi antamilla ratkaisuilla A:n käsityksen mukaan oli käsillä olevassa asiassa. A antoi pyydetyn lausuman.

Korkein oikeus varasi syyttäjälle ja Verohallinnolle tilaisuuden lausuman antamiseen A:n lausuman johdosta. Syyttäjä ja Verohallinto antoivat pyydetyt lausumat.

Hakemuksen käsittely korkeimmassa oikeudessa

Hakemuksen oltua viisijäsenisen jaoston käsiteltävänä asia on Korkeimman oikeuden presidentin määräyksestä siirretty ratkaistavaksi täysistunnossa.

Täysistunnon ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A on hakenut lainvoiman saaneen Vaasan hovioikeuden tuomion 21.3.2013 purkamista siltä osin kuin hänet on tuomittu rangaistukseen kolmesta törkeästä veropetoksesta (päätöskohdat 5.1, 10 ja 15). A oli kuitenkin hakenut muutosta käräjäoikeuden tuomioon vain kohtien 5.1 ja 15 osalta. Keski-Pohjanmaan käräjäoikeuden tuomio 7.4.2011 on näin ollen tullut lainvoimaiseksi kohdan 10 osalta ja hakemuksen kohteena oleva lainvoimainen ratkaisu on siten tältä osin mainittu käräjäoikeuden tuomio.

2. A on perustellut hakemustaan sillä, että Korkein oikeus on ennakkopäätöksessään KKO 2013:59 muuttanut aikaisempaa oikeuskäytäntöään siten, että veropetossyytteen tutkimiselle on este jo silloin, kun verotusmenettelyssä on käytetty veronkorotusta koskevaa päätösvaltaa. A on todennut, että verovelkaluettelon mukaan hänelle on määrätty veronkorotusta 1.1.2003 - 1.11.2006 yhteensä 4 813,26 euroa. Lisäksi A on vedonnut siihen, että Ruotsin korkeimman oikeuden ratkaisun 11.6.2013 B 4946-12 mukaisesti myös oikeushenkilölle määrätyn veronkorotuksen tulisi muodostaa este oikeushenkilön edustajaan kohdistuvan veropetossyytteen tutkimiselle.

3. A on kohdassa 15 tuomittu henkilökohtaisessa verotuksessaan tekemästään törkeästä veropetoksesta. A on jättänyt ilmoittamatta tulojaan ja siten välttänyt veroa verovuonna 2004 yhteensä 21 420 euroa sekä verovuonna 2005 yhteensä 7 470 euroa. Näinä verovuosina tehtynä teko on luettu A:lle syyksi yhtenä törkeänä veropetoksena. Lisäksi A on kohdassa 5.1 tuomittu X Oy:n toiminnasta tosiasiallisesti vastanneena henkilönä ja osin yhtiön hallituksen varsinaisena jäsenenä tekemästään törkeästä veropetoksesta, jossa on vältetty yhtiön tuloveroa 10 324 euroa, arvonlisäveroa 14 602,09 euroa sekä ennakonpidätystä 43 992,03 euroa ja sosiaaliturvamaksua 3 243,09 euroa. Kohdassa 10 A on tuomittu Y Oy:n hallituksen jäsenenä ja yhtiön toiminnasta tosiasiassa vastanneena henkilönä tekemästään törkeästä veropetoksesta, jossa on vältetty yhtiön maksettavaa ennakonpidätystä ja sosiaaliturvamaksua yhteensä 49 060 euroa.

Onko ylimääräisenä muutoksenhakukeinona asiassa kantelu vai lainvoiman saaneen tuomion purkaminen

4. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio voidaan tehdystä kantelusta tuomiovirheen perusteella poistaa, jos asia on otettu tutkittavaksi, vaikka on ollut olemassa sellainen seikka, jonka johdosta oikeuden olisi omasta aloitteestaan pitänyt jättää asia tutkittavaksi ottamatta.

5. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan kantelu on tehtävä, milloin se perustuu 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa mainittuun seikkaan, kuuden kuukauden kuluessa siitä päivästä, jona tuomio sai lainvoiman. Hovioikeuden tuomio on käsillä olevassa tapauksessa annettu 21.3.2013. A:n hakemus on saapunut Korkeimpaan oikeuteen 26.8.2013 ja se on siten tutkittavissa kanteluna. Korkein oikeus ottaa A:n hakemuksen tältä osin tutkittavakseen kanteluna.

6. Siltä osin kuin A:n hakemus päätöskohdan 10 osalta koskee mainittua käräjäoikeuden tuomiota, Korkein oikeus toteaa, että oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 2 §:n 2 momentissa säädetty määräaika oli jo päättynyt A:n esittäessä vaatimuksensa Korkeimmassa oikeudessa. Lisäksi oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan alioikeuden tuomiosta kannellaan asianomaiseen hovioikeuteen. Lainvoimainen tuomio, jossa on otettu tutkittavaksi rangaistusvaatimus, joka olisi tullut jättää tutkimatta, voidaan kuitenkin purkaa, jos sen voidaan katsoa perustuneen ilmeisesti väärään lain soveltamiseen (KKO 1992:116). Korkein oikeus tutkii hakemuksen tältä osin hakemuksena lainvoiman saaneen tuomion purkamiseksi.

Kantelu henkilökohtaista verotusta koskevan törkeän veropetoksen osalta (päätöskohta 15)

Kysymyksenasettelu

7. Asiassa on ensisijaisesti kysymys siitä, voiko ratkaisussa KKO 2013:59 omaksuttu tulkinta ne bis in idem -kiellon sisällöstä hallinnollisen veronkorotusmenettelyn ja rikossyytteen keskinäisessä suhteessa olla peruste ylimääräisen muutoksenhaun johdosta puuttua jo lainvoimaiseksi tulleeseen rikostuomioon poistamalla se. Mainitussa ratkaisussa Korkein oikeus on vahvennetussa jaostossa muuttanut ne bis in idem -kiellon tulkintaa laajentaen kiellon soveltamista bis-kriteerin osalta niin, että veropetosta koskevan syytteen tutkimiselle oli myös samanaikaisesti vireillä olevissa asioissa este sen jälkeen, kun verotusmenettelyssä on käytetty veronkorotusta koskevaa päätösvaltaa joko määräämällä veronkorotus tai jättämällä se määräämättä.

8. Toiseksi on kysymys siitä, mikä merkitys asian arvioinnissa on sillä, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on nyttemmin antamissaan ratkaisuissa tulkinnut ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklaa siten, että rinnakkain vireillä olevissa seuraamusmenettelyissä on jommankumman päättyessä lopulliseen ratkaisuun toinen menettely keskeytettävä. A:n tapauksessa veronkorotukset on määrätty 22.2.2007, ja syyte veropetoksesta (kohta 15) on tullut vireille 22.3.2010. Veronkorotukset ovat tulleet lopullisiksi verovuoden 2004 osalta vuoden 2010 lopussa ja verovuoden 2005 osalta vuoden 2011 lopussa, jolloin oikaisuvaatimukselle varatut määräajat ovat päättyneet. Hovioikeuden tuomio veropetoksesta on annettu 21.3.2013.

9. Hovioikeuden tuomio perustuu ne bis in idem -kiellon soveltamiseen sellaisena kuin kieltoa on noudatettu vuodesta 2010 lähtien, jolloin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen uuden ratkaisukäytännön perusteella laajennettiin asian samuuden (idem) arviointia rikosoikeudenkäynnin ja hallinnollisen seuraamusmenettelyn kesken, mutta bis-kriteerin osalta kiellon soveltaminen rajoitettiin koskemaan peräkkäisiä menettelyitä. Peruskysymyksenä asiassa on näin ollen se, onko lainvoiman saaneen tuomion jälkeen tapahtunut oikeuskehitys lain mukaan peruste puuttua tällaiseen tuomioon ylimääräisen muutoksenhaun johdosta.

Kantelua koskevat säännökset

10. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan lainvoiman saanut tuomio voidaan tehdystä kantelusta tuomiovirheen perusteella poistaa:

1) jos oikeus ei ole ollut tuomionvoipa taikka jos asia on otettu tutkittavaksi, vaikka on ollut olemassa sellainen seikka, jonka johdosta oikeuden olisi omasta aloitteestaan pitänyt jättää asia tutkittavaksi ottamatta;

2) jos poissa oleva, jota ei ole haastettu, tuomitaan taikka jos henkilö, jota ei ole kuultu, muutoin kärsii haittaa tuomiosta;

3) jos tuomio on niin sekava tai epätäydellinen, ettei siitä käy selville, miten asiassa on tuomittu; tai

4) jos oikeudenkäynnissä on tapahtunut muu oikeudenkäyntivirhe, jonka havaitaan tai voidaan otaksua olennaisesti vaikuttaneen jutun lopputulokseen.

11. Momentin 1 ja 4 kohdan säännökset, joiden kannalta tätä asiaa on arvioitava, rakentuvat sille lähtökohdalle, että tuomion poistaminen tuomiovirheen perusteella edellyttää, että tuomioistuin on asian käsitellessään menetellyt virheellisesti. Toisin sanoen asiassa on tullut tapahtua oikeudenkäyntimenettelyä koskeva lain soveltamisvirhe ratkaisun antamisen ajankohtana vallinneen oikeustilan valossa (olisi pitänyt jättää tutkimatta; oikeudenkäynnissä on tapahtunut muu oikeudenkäyntivirhe).

Korkeimman oikeuden aiempi käytäntö

12. Niissä tapauksissa, joissa rikosasian vastaaja on tehnyt kantelun sen jälkeen, kun häntä koskeneessa asiassa on hänen tekemänsä ihmisoikeusvalituksen perusteella todettu oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan loukkaus, on Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä todettu tällaisen kannanoton olevan lähtökohtana arvioitaessa tuomion poistamista kansallisten säännösten nojalla (KKO 2009:84 kohta 8, KKO 2012:52 kohta 8). Lisäksi on todettu, että oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdan soveltamisen edellytyksiä on tällöinkin arvioitava sitä oikeusjärjestyksen lähtökohtaa vasten, että lainvoimaisella tuomiolla asia on ratkaistu sitovalla ja pysyvällä tavalla. Oikeusvarmuuden periaatteen on todettu edellyttävän, että lainvoimaisiin tuomioihin voidaan puuttua vain poikkeuksellisesti, eikä säännöksen perusteella mikä tahansa oikeudenkäyntivirhe merkitse kanteluperusteen täyttymistä (KKO 2007:36 kohta 11). Näissä tapauksissa, joissa samassa asiassa todetun ihmisoikeusloukkauksen perusteella on päädytty poistamaan rikostuomio ja palauttamaan asia uudelleen käsiteltäväksi, on ollut kysymys entuudestaan vakiintuneiden ihmisoikeusperiaatteiden alaan kuuluvista tilanteista, joissa keskeistä menettelyllistä oikeusturvaperiaatetta on yksittäistapauksessa loukattu (ensin mainituissa tapauksissa vastaajaa ei ollut muutoksenhakuasteessa asianmukaisesti kuultu suullisessa käsittelyssä, viimeksi mainitussa tapauksessa kontradiktorisuusperiaatteeseen kuuluva vastakuulusteluoikeus ei ollut asianmukaisesti toteutunut). Ratkaisuissa ei ole kannanottoja, joiden mukaan ihmisoikeustuomioistuimen toteama sopimusloukkaus sellaisenaan olisi peruste kantelun hyväksymiselle. Ratkaisut eivät myöskään ole koskeneet tilanteita, joissa lainvoimaisen tuomion poistaminen olisi perustettu johonkin sen jälkeisellä kannanotolla omaksuttuun uudenlaiseen tai muuttuneeseen tulkintaan ihmisoikeusvaatimusten sisällöstä.

13. Ennakkopäätöksessä KKO 2009:80, joka on koskenut rikostuomion purkamista vastaajan eduksi, on puolestaan ollut kysymys sen arvioimisesta, tuliko tuomio poistaa ilmeisen väärän lain soveltamisen perusteella. Ratkaisussaan Korkein oikeus on todennut hakemuksen kohteena olleen tuomion nojautuneen keskeisesti sellaiseen tulkintaan itsekriminointisuojan sisällöstä, jolle Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen aikaisemmasta käytännöstä ei ollut löydettävissä riittävää tukea (kohta 34). Ratkaisun antamisen jälkeen täsmentyneen oikeuskäytännön perusteella arvioituna Korkeimman oikeuden omaksuma tulkinta oli ristiriidassa ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa (kohta 36). Tuossa tapauksessa ei siten ole ollut kysymys tuomion antamisen jälkeen omaksutusta uudesta tai selvästi muuttuneesta ihmisoikeustulkinnasta, vaan siitä, että tuomiossa ei ollut otettu huomioon kaikkia tuolloin jo käytettävissä olleen ratkaisukäytännön mukaisia ja uudessa ratkaisussa vahvistettuja periaatteita.

Yleisiä näkökohtia lainvoimaiseen tuomioon kohdistuvan oikeussuojakeinon arvioinnista oikeuskäytännön muutoksissa

14. Lain muuttuessa rikosasian vastaajan kannalta aiempaa lievemmäksi tai muutoin edullisemmaksi oikeustilan muutos, koskipa se aineellista lakia tai oikeudenkäyntimenettelyä, ei ole peruste, jolla jo lainvoimaisiksi tulleita tuomioita voitaisiin purkaa tai poistaa. Jos lakia on sovellettu oikein tuomiota annettaessa voimassa olleen oikeustilan mukaan, mahdollinen myöhempi oikeustilan muutos ei ole ylimääräisen muutoksenhaun perusteiden kannalta merkityksellinen.

15. Oikeustila muuttuu paitsi lainsäädännön myös lain tulkinnan kautta. Kun tuomioistuinten tulkintaratkaisuihin ei yleensä liity siirtymävaihetta koskevia rajoituksia, lähtökohtana on, että omaksuttuja tulkintoja noudatetaan myös muissa samanlaisissa, jo vireillä olevissa asioissa. Samoin menetellään vasta myöhemmin vireille tulevissa tapauksissa, joiden taustalla olevat tapahtumat tai tosiseikat ovat tulkintaratkaisuja edeltävältä ajalta. Uusien tulkintojen taannehtiva vaikutus suhteessa asioihin, joissa vain tosiseikat ovat peräisin varhemmalta ajalta, on kuitenkin eri asia kuin taannehtiva vaikutus suhteessa asioihin, jotka on aiemman oikeustilan vallitessa jo lainvoimaisesti ja oikeusvoimaisesti ratkaistu. Tällaista, lainvoimaisiin tuomioihin ulottuvaa taannehtivaa vaikutusta ei lain tulkinnan muutoksille lähtökohtaisesti anneta, kuten ei myöskään lainsäädännön kautta toteutettaville oikeustilan muutoksille. Oma erillinen kysymyksensä on se, missä määrin tosiseikastoltaan jatkuviksi katsottavat oikeudenloukkaukset voivat erityisesti hallintoasioissa edellyttää asian uudelleen käsittelemistä.

16. Edellä kohdassa 15 kuvattuja periaatteita noudatetaan paitsi kansallisella tasolla myös esimerkiksi Euroopan unionin oikeudessa. Unionin tuomioistuimen tulkintaratkaisuista ilmenee, miten tiettyä oikeussääntöä pitää tai olisi pitänyt tulkita ja soveltaa sen voimaantulosta lähtien. Kansallisten tuomioistuimien tulee soveltaa näin tulkittua sääntöä myös oikeussuhteisiin, jotka ovat syntyneet ja jotka on perustettu ennen tulkintapyynnöstä annettua tuomiota (esimerkiksi tuomio Transportes Jordi Besora, C-82/12, EU:C:2014:108 kohta 40). Sen sijaan lopulliseksi tulleiden tuomioiden osalta unionin tuomioistuin on muistuttanut oikeusvoiman periaatteen tärkeydestä sekä unionin oikeusjärjestyksessä että kansallisissa oikeusjärjestyksissä. Sekä oikeusrauhan ja oikeussuhteiden vakauden että hyvän lainkäytön varmistamiseksi on tärkeää, että kaikkien käytettävissä olevien oikeussuojakeinojen käytön tai näitä oikeussuojakeinoja varten säädettyjen määräaikojen umpeen kulumisen jälkeen lopullisiksi tulleita tuomioistuinten päätöksiä ei voida enää saattaa kyseenalaisiksi, siinäkään tarkoituksessa, että voitaisiin korjata unionin oikeuden vastaiseksi osoittautunut tilanne (esimerkiksi tuomio Pizzarotti, C-213/13, EU:C:2014:2067, kohdat 58 - 60).

17. Tulkinnan kautta tapahtuva muutos on erityisen ominaista perus- ja ihmisoikeusnormeille, sillä ne ovat jo lähtökohtaisesti monilta osin yleisluontoisia ja tulkinnanvaraisia. Lisäksi perus- ja ihmisoikeusnormien luonteeseen katsotaan vakiintuneesti kuuluvan, että niiden tulkinta on vähitellen kehittyvää. Normit siis pysyvät muodollisesti ennallaan, mutta tarkoituskin on, että niiden aineellinen sisältö muuttuu tulkinnan kautta. Usein tulkinnan muutos heijastaa muutoksia oikeudellisissa ja yhteiskunnallisissa oloissa sekä vallitsevissa arvoissa ja näkemyksissä. Tulkinnoista riippuva oikeustilan selkiintyminen ja vakiintuminen on vähitellen tapahtuva vaiheittainen prosessi, jossa ei aina ole selkeitä kiinnekohtia eikä yleensä myöskään muutosten ajallista soveltamista koskevaa norminantoa.

18. Silloin, kun oikeuden tulkinnassa päädytään ratkaisuihin, joista seuraa olennaisia aineellisia muutoksia aikaisemmin vakiintuneeseen tulkintakäytäntöön, on erityisen tärkeää, että muutoksen omaksuminen tapahtuu niin, että oikeusvarmuus ja yhdenvertaisuus eivät vaarannu tai että ne vaarantuvat mahdollisimman vähän. Tässä suhteessa ongelmallisia ovat erityisesti sellaiset muutokset, joissa katsotaan jonkin vakiintuneesti noudatetun lainsäädännöllisen järjestelyn tai menettelytavan olevan uuden tulkinnan vastainen.

19. Vastaavasti kuin lainsäädännön muutoksia ei uloteta tapauksiin, jotka on aiemman oikeustilan vallitessa jo lainvoimaisesti ratkaistu, ei myöskään voida lähteä siitä, että oikeuden tulkinnan muutosten pitäisi ulottaa vaikutuksensa sellaisiinkin asioihin, jotka on jo aiemmin lainvoimaisesti ratkaistu tuolloin vallinneen oikeustilan mukaisesti.

20. Silloinkin, kun tulkinnan muutos koskee perus- tai ihmisoikeusnormeja, tässä vakiintuneessa periaatteessa on syytä pitäytyä. Perus- ja ihmisoikeusnormeille on erityisen leimallista tulkinnallinen muutosprosessi, jossa säädöspohja sinänsä pysyy samana, mutta sisältö muuttuu, selkiytyy ja kehittyy. Tähän prosessiin sopii huonosti ajatus siitä, että tällaisten säännösten tulkintateitse tapahtuvien muutosten pitäisi ulottaa vaikutuksensa taannehtivasti jo lainvoimaisesti ratkaistuihin asioihin. Se olisi päinvastoin omiaan estämään perus- ja ihmisoikeusnormien tulkinnallista kehittämistä. Myös perus- ja ihmisoikeuksien osalta on hyväksyttävä se, ettei oikeustilan ajan myötä tapahtuva kehittyminen ja selkiytyminen voi koitua takautuvasti kaikkien niiden hyväksi, joiden asiat on jo aiemmissa vaiheissa lainvoimaisesti ratkaistu.

21. Tämä kysymys on erityisen merkityksellinen rikosasioissa, joissa ylimääräinen muutoksenhaku tuomion purkamiseksi vastaajan eduksi ei ole lainkaan sidottu määräaikoihin. Lisäksi myös rikosasioissa on usein kysymys muustakin kuin rangaistuksellisen rikosvastuun arvioinnista, sillä samalla on monesti ratkaistu tekoon perustuneet asianomistajan korvausvaatimukset, jolloin tuomion lainvoiman murtaminen myöhemmän oikeuskehityksen vuoksi loukkaisi toisen asianosaisen oikeutta hänen hyväkseen annetun lainvoimaisen tuomion pysyvyyteen, mitä myös perus- ja ihmisoikeusnormit itsessään suojaavat (esim. Giuran v. Romania, tuomio 21.6.2011). Ne bis in idem -kielto, joka sovellettavaksi tullessaan estää syytteen tutkimisen, liittyy oikeudenkäyntimenettelyyn sikäli, että kysymyksessä on prosessin edellytyksiä koskeva oikeussääntö. Kuitenkin tämä oikeussääntö, silloin kun se tulee sovellettavaksi, määrää samalla suoraan asian lopputuloksen, koska syyte jää kokonaan tutkimatta. Siinä suhteessa ne bis in idem -kielto on tällöin vaikutukseltaan samankaltainen kuin asian ratkaisussa noudatettava aineellinen säännös. Silloinkin, kun kysymyksessä on sellainen oikeudenkäyntimenettelyä koskeva sääntö, jonka rikkomisesta seuraa asian palauttaminen uudelleen käsiteltäväksi, lainvoimaisten tuomioiden avaaminen jälkikäteen menettelysääntöjen tulkinnallisten muutosten perusteella heikentää jo ajan kulumisen vuoksi mahdollisuuksia saavuttaa enää aineellisesti oikeita lopputuloksia. Lainvoimaisiin tuomioihin ulottuvan taannehtivan vaikutuksen antaminen muuttuneelle tulkintakäytännölle voisi siten tosiasiassa estää tai vaarantaa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin asiassa etenkin vastapuolena olevan asianomistajan näkökulmasta. Myös rikosasioihin liittyy siten tärkeitä vastaan puhuvia näkökohtia, joita ei voida sivuuttaa arvioitaessa suhtautumista ylimääräiseen muutoksenhakuun lainvoimaisten tuomioiden poistamiseksi tai purkamiseksi tuomion jälkeen tapahtuneen oikeuskehityksen perusteella, arvioitiinpa asiaa sitten purku- tai kantelusäännösten pohjalta.

22. Euroopan ihmisoikeussopimuksesta tai sen soveltamiskäytännöstä ei ole saatavissa tukea vastakkaiselle näkökannalle. Euroopan ihmisoikeussopimuksesta ei johdu sopimusvaltioille velvollisuutta järjestää oikeus ylimääräiseen muutoksenhakuun edes tilanteissa, joissa ihmisoikeusvalituksen perusteella on todettu ihmisoikeusloukkaus. Oikeutta tehokkaaseen oikeussuojakeinoon koskeva sopimuksen 13 artikla ei luo eikä perusta kansallisia oikeuskeinoja. Vakiintuneen tulkintakäytännön mukaan 13 artikla ei myöskään edellytä, että kansallisella tasolla tulisi olla käytettävissä oikeuskeino sitä vastaan, että kansallinen lainsäädäntö on sopimuksen vastainen (James ym. v. Yhdistynyt kuningaskunta 21.2.1986, kohta 85; Leander v. Ruotsi 26.3.1987, kohta 77; Willis v. Yhdistynyt kuningaskunta 11.6.2002, kohta 62; Roche v. Yhdistynyt kuningaskunta 19.10.2005, kohta 137; Branko Tomašić ym. v. Kroatia 15.1.2009, kohta 73; A. ym. v. Yhdistynyt kuningaskunta 19.2.2009, kohta 135; Kennedy v. Yhdistynyt kuningaskunta 18.5.2010, kohta 197; Greens ym. v. Yhdistynyt kuningaskunta 23.11.2010, kohta 90). Ihmisoikeussopimuksen kannalta ylimääräisen muutoksenhaun sääntely jää siis yksin kansallisen lainsäädännön varaan.

23. Myös useassa Euroopan neuvoston jäsenvaltiossa on suhtauduttu torjuvasti perus- tai ihmisoikeuksien tulkintaa koskevien uusien linjausten omaksumiseen taannehtivasti. Esimerkiksi Norjan korkein oikeus on 21.3.2003 annetussa täysistuntoratkaisussaan katsonut, ettei tuomioistuimen 3.5.2002 omaksumaa tulkintaa ne bis in idem -kiellosta ollut noudatettava taannehtivasti suhteessa sitä ennen annettuihin lainvoimaisiin tuomioihin eikä lainvoimaisia tuomioita ollut uuden tulkinnan vuoksi poistettava (Rt. 2003 s. 359). Saksan valtiosääntökäytännössä on vakiintuneesti katsottu, ettei perustuslain vastaiseksi todettua oikeustilaa tarvitse korjata taannehtivin vaikutuksin, mikäli perustuslain sisältö tai tulkinta ei entuudestaan ole ollut riittävän selväpiirteinen (mm. 1 BvR 1/09 9.2.2010).

24. Eräissä Euroopan maissa kysymys ihmisoikeusnormien tulkinnan ajallisista vaikutuksista on hiljattain ollut esillä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Salduz-oikeuskäytännön vuoksi (Salduz v. Turkki 27.11.2008). Ranskan perustuslakituomioistuin omaksui 30.7.2010 antamassaan ratkaisussa ihmisoikeussopimuksen tulkinnan kansallisen perustuslain tasolla ja katsoi tietyt lainsäännökset perustuslain vastaisiksi. Tuomioistuin kuitenkin lykkäsi ratkaisunsa oikeusvaikutuksia vajaan vuoden verran eteenpäin antaakseen lainsäätäjälle tilaisuuden korjaustoimiin ja oikeusvarmuuden säilyttämiseksi (Conseil constitutionnel, décision n° 2010-14/22 QPC, 30.7.2010 § 30). Vastaavanlaisen kannan omaksui myös Belgian perustuslakituomioistuin (Cour constitutionnelle, Arrêt 7/2013 14.2.2013). Ranskan korkein oikeus kuitenkin päätyi huhtikuussa 2011 annetuissa täysistuntoratkaisuissa (Cour de cassation, Arrêts 589 – 592 15.4.2011) siihen, että ihmisoikeustuomioistuimen Salduz-oikeuskäytäntöä, joka siinä vaiheessa oli johtanut myös Ranskaa koskeneeseen loukkaustuomioon (Brusco v. Ranska 14.10.2010), oli noudatettava jo ennen lainmuutosten voimaantuloa tehtyihin pakkokeinopäätöksiin. Lainvoimaisiin rikostuomioihin ei sitä vastoin ole kajottu.

25. Yhdistyneen kuningaskunnan korkein oikeus katsoi ratkaisussaan, joka koski Salduz-oikeuskäytännön vaikutuksia Skotlannissa, missä vallinnut oikeustila oli ristiriidassa kyseisen oikeuskäytännön kanssa, että nuo vaikutukset rajoittuivat korkeimman oikeuden oman ratkaisun jälkeen vireille tuleviin tai päättyviin rikosasioihin (Cadder v. HM Advocate, UK Supreme Court Judgment [2010] UKSC 43, 26.10.2010). Ajallisia vaikutuksia ei siis ulotettu EIT:n tulkintaratkaisun mukaan, vaan tulkinnan johdosta tehdyn ylimmän kansallisen tuomioistuimen ratkaisun mukaan, ja ne rajoitettiin tuolloin vielä vireillä olleisiin asioihin.

26. Irlannin korkein oikeus on puolestaan vuonna 2006 antamassaan ratkaisussa katsonut tietyn rikosoikeuden aineellisen säännöksen perustuslain vastaiseksi. Samalla tuomioistuin on kuitenkin todennut, ettei kannanoton vaikutus ulottunut kyseisen säännöksen nojalla annettuihin lainvoimaisiin rikostuomioihin (A v. The Governor of Arbour Hill Prison [2006] IESC 45, 10.7.2010).

27. Poikkeavan linjan on omaksunut Ruotsin korkein oikeus päätöksessään 16.7.2013 (Ö 1526-13). Tuomioistuin on viitannut Euroopan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklaan ja sen asemaan osana kansallista lakia päätyessään purkamaan rikosasiassa annetun lainvoimaisen tuomion. Ratkaisua ei voitu perustaa ylimääräistä muutoksenhakua koskeviin Ruotsin oikeudenkäymiskaaren säännöksiin eikä niiden tulkintakäytäntöön. Ratkaisu on syntynyt tilanteessa, jossa Ruotsin korkein oikeus oli aiemmin, maaliskuussa 2010 annetuissa ennakkopäätöksissään (NJA 2010 s. 168 I ja II), päätynyt siihen, ettei ollut perusteita noudattaa Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomiossa Zolotukhin v. Venäjä 10.2.2009 omaksuttua uutta tulkintalinjaa siitä, millä tavoin asioiden samuutta on arvioitava Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan kannalta. Tämä kanta, jonka mukaan ne bis in idem -kieltoa ei Ruotsin lainkäytössä ollut noudatettu hallinnollisen seuraamusmenettelyn ja rikosasian keskinäisessä suhteessa lainkaan, sen enempää peräkkäisissä kuin rinnakkaisissakaan menettelyissä, oli muutettu korkeimman oikeuden ratkaisulla 11.6.2013 (B 4946-12), jonka pontimena puolestaan oli unionin tuomioistuimen 26.2.2013 antama ennakkoratkaisu unionin perusoikeuskirjan 50 artiklan tulkinnasta (Åkerberg Fransson, C-617/10, EU:C:2013:105). Mainitulla 11.6.2013 tehdyllä ratkaisulla Ruotsin korkein oikeus on omaksunut ihmisoikeustuomioistuimen ja unionin tuomioistuimen tulkintalinjan asioiden samuuden arvioinnista, ja samalla se on omaksunut bis-kriteerin osalta laajan tulkinnan ulottamalla kiellon rinnakkain vireillä oleviin menettelyihin ja kytkemättä estevaikutusta ratkaisun lopullisuuteen, niin kuin Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan sekä Euroopan unionin perusoikeuskirjan 50 artiklan sanamuodot edellyttävät. Tämän korjatun tulkintalinjan vaikutukset on 16.7.2013 tehdyllä ylimääräistä muutoksenhakua koskeneella ratkaisulla ulotettu paitsi vireillä olleisiin asioihin myös asioihin, jotka oli lainvoimaisesti ratkaistu Zolotukhin-tuomion jälkeen. Taustalla on siis ollut tilanne, jossa Ruotsin korkein oikeus oli itse aiemmin nimenomaisesti päättänyt olla noudattamatta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tulkintalinjaa siltä osin kuin sitä oli asioiden samuuden arvioinnin osalta Zolotukhin-tuomiossa selvästi ja tietoisesti muutettu.

Ne bis in idem -kielto tuomion lainvoiman murtavan taannehtivan soveltamisen perusteena

28. Edellä todetuin tavoin ne bis in idem -kielto, joka kokonaan estää syytteen tutkimisen ja siten välittömästi määrää tältä osin asian lopputuloksen, rinnastuu vaikutukseltaan tilanteisiin, joissa asian lopputulos riippuu tietyn aineellisen lain normin soveltamisedellytyksistä, eikä niinkään sellaisiin menettelysääntöihin, joiden noudattamatta jättämisestä seuraa oikeudenkäynnin uusiminen. Tästä näkökulmasta tilanne muistuttaa ylimääräisen muutoksenhaun kannalta purkua, jonka yhteydessä vastaajan eduksi ei ole määräaikarajoituksia, vaikka ratkaistavana oleva asia muodollisesti kuuluisi kantelusäännösten alaan ja siten niitä koskevien määräaikasääntöjen piiriin.

29. Sisällöllisesti ne bis in idem -kielto käsittää sen niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin kiistattomasti hyväksytyn periaatteen, ettei samasta rangaistavasta teosta saa tuomita eikä sitä tutkia kahta kertaa. Kiellon soveltamisala on kuitenkin osoittautunut kansainvälisessä ihmisoikeuskäytännössä hyvin vaikeasti rajattavaksi samalla tavoin kuin ylipäänsä kysymys rikosprosessiin kuuluvien oikeusturvatakeiden soveltamisalasta varsinaisen kansallisen rikosoikeudenkäynnin ulkopuolelle jäävissä menettelyissä, kuten hallinnollisia seuraamuksia määrättäessä. Useissa ihmisoikeussopimuksen sopimusvaltioissa vuosikymmeniä vakiintuneesti käytetyt menettelytavat esimerkiksi verotukseen kohdistuvien väärinkäytösten torjumisessa hallinnollisin ja rikosoikeudellisin sanktioin on vasta viimeisen viiden vuoden kuluessa katsottu ihmisoikeussopimuksen vastaisiksi, ja selkeän tulkintalinjan muodostuminen etenkin bis-kriteerin osalta on vielä vienyt vuosia. Kysymyksessä on ollut vakiintuneen lainsäädännöllisen järjestelmän mukaisten menettelytapojen hyväksyttävyyden uudelleen arviointi. Tässä yhteydessä ei olla tilanteessa, jossa sopimuksen vastaisiksi katsotut oikeudenkäynnit tulisi oikeudenmukaisella tavalla uusia, vaan kysymys on siitä, että eri menettelyissä käsitellyistä seuraamuksista jommankumman tulee sopimuksen vastaisena väistyä. Se, onko ihmisoikeusloukkaus täyttynyt joko hallinnollisessa tai rikosoikeudellisessa menettelyssä, ei johdu näiden menettelyjen hyväksyttävyydestä sinänsä, vaan siitä, mikä on niiden ajallinen suhde toisiinsa. Ihmisoikeussopimuksen vastaista ei ole se, että samasta teosta tuomitaan kaksi erilaista seuraamusta, vaan ne bis in idem -kielto koskee ainoastaan seuraamusten käsittelyä erillisissä menettelyissä. Sopimuksen rikkominen ei siten johdu oikeudenkäyntien lopputuloksesta, vaan siitä tavasta, jolla seuraamuksiin on päädytty.

30. Kysymyksessä on järjestelmään sisältyvä, nyttemmin perus- ja ihmisoikeuksia loukkaavaksi katsottu menettelytapa. Järjestelmätason epäkohdat korjataan yleensä lainsäädäntöä uudistamalla, jolloin muutoksella ei ole taannehtivaa vaikutusta jo lainvoiman saaneisiin ratkaisuihin. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössäkin on todettu, että järjestelmämuutosten yhteydessä on välttämätöntä omaksua siirtymäajankohtia, jotka kuuluvat sopimusvaltion harkintavaltaan, vaikka ne väistämättä asettavat ihmisiä toisistaan poikkeavaan asemaan (Fruni v. Slovakia 21.6.2011 kohta 163).

31. Kiellon vaikutusten ulottaminen lainvoimaisesti ratkaistuihin asioihin ylimääräisen muutoksenhaun kautta johtaisi merkittäviin yhdenvertaisuutta loukkaaviin seurauksiin. Asiat, jotka koskevat keskenään samanlaisia tekoja ja jotka on lainvoimaisesti ratkaistu soveltaen samoja vero- ja rikosoikeudellisia säännöksiä, tulisivat ylimääräisessä muutoksenhaussa arvioitaviksi toisistaan poikkeavasti ja erilaisin lopputuloksin riippuen siitä, onko tapaukseen sovellettava kantelu- vai purkusäännöksiä keskenään erilaisine määräaikoineen ja toisistaan poikkeavine perusteineen. Jotkut vapautuisivat pitkistäkin vapausrangaistuksista, kun taas toiset välttäisivät taloudellisia veronkorotusseuraamuksia, ja jotkut taas jäisivät kokonaan myös ylimääräisten oikeussuojakeinojen ulkopuolelle, mikäli noudatetaan kantelusäännöksiä määräaikoineen. Myös eduskunnan perustuslakivaliokunta on korostanut perustuslaissa turvatun yhdenvertaisuuden merkitystä rikosoikeudellisen seuraamusjärjestelmän yhteydessä (PeVL 59/2001 vp ja PeVL 7/2014 vp). Erityisesti silloin, kun seuraamusjärjestelmän periaatteita koskeva muutos omaksutaan oikeuskäytännössä tehtävällä ratkaisulla, on painavia perusteita rajata muutoksen ajallista noudattamista ja olla ulottamatta muutoksen vaikutuksia jo lainvoimaisesti ratkaistuihin asioihin.

Arviointi suhteessa ratkaisuun KKO 2013:59

32. Arvioitaessa, onko kantelulle lain mukaista perustetta, lähtökohtana on edellä kohdassa 11 todetuin tavoin sen selvittäminen, onko hovioikeus menetellyt virheellisesti sen oikeustilan valossa, jota hovioikeuden oli tuomionsa ajankohtana tullut noudattaa. Edellä kohdissa 12 – 31 esitetyn perusteella tästä lähtökohdasta ei ole syytä poiketa. Näin ollen on otettava kantaa siihen, mistä ajankohdasta lähtien ratkaisusta KKO 2013:59 ilmenevää kantaa ne bis in idem -kiellon soveltamisesta bis-kriteerin suhteen on tullut noudattaa.

33. Hovioikeus on 21.3.2013 antamassaan tuomiossa viitannut Korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöön (KKO 2010:46 ja KKO 2010:82), jonka mukaan ne bis in idem -kielto ei tullut sovellettavaksi silloin, kun ensin määrätty seuraamus tulee lopulliseksi vasta jälkimmäisen prosessin kuluessa tai sen jälkeen. Näin ollen asiassa ei hovioikeuden mielestä ole ollut estettä törkeää veropetosta koskevan syytteen tutkimiselle. Hovioikeuden ratkaisu on noudattanut Korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöön perustunutta, tuolloin vallinnutta tulkintaa ne bis in idem -kiellon sisällöstä.

34. Eduskunnan perustuslakivaliokunta oli antanut huhtikuussa 2012 hovioikeuden viittaaman lausunnon PeVL 9/2012 vp, ja perustuslakivaliokunta oli sittemmin täsmentänyt linjaustaan toukokuussa 2013 antamassaan lausunnossa PeVL 17/2013 vp. Korkein oikeus on 5.7.2013 antanut ne bis in idem -kiellon soveltamisesta rinnakkaissa menettelyissä edellä mainitun ratkaisun KKO 2013:59.

35. Arvioitaessa, onko ratkaisussa KKO 2013:59 omaksuttua lähtökohtaa siitä, milloin veropetossyytteen tutkimiselle on ratkaisussa tarkoitettu este, sovellettava myös sellaisiin rikosasioihin, jotka on lainvoimaisesti ratkaistu ennen mainitun ennakkoratkaisun antamisen ajankohtaa, keskeinen merkitys on seuraavilla seikoilla.

36. Korkeimman oikeuden ylimääräistä muutoksenhakua koskevassa ratkaisukäytännössä (esimerkiksi Korkeimman oikeuden päätökset 1.9.2011 taltio 1865, dnro H2010/87, ja 6.9.2011 taltio 1888, dnro H2010/198) oli ratkaisun KKO 2010:45 antamisen jälkeen katsottu, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin oli suuren jaoston ratkaisussa Zolotukhin v. Venäjä 10.2.2009 todennut Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklaa koskevan soveltamiskäytäntönsä epäyhtenäisyyden oikeusvarmuutta vaarantavaksi ja pyrkinyt tässä ratkaisussaan nimenomaisesti yhtenäistämään käytäntöä. Zolotukhin-ratkaisussa oli päädytty siihen, että aikaisempi tuomio ja uusi syyte koskivat ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklassa kielletyllä tavalla samaa tekoa, jos tapauksen tosiseikat olivat samat tai olennaisilta osiltaan samat. Siten menettelyn oikeudellinen arviointi ei ollut enää harkinnassa ratkaiseva. Korkein oikeus on katsonut, että Zolotukhin-ratkaisussa Euroopan ihmisoikeustuomioistuin oli luonut sellaisen käytännön, joka oli tarkoitettu noudatettavaksi vastaavissa tilanteissa. Tämän vuoksi Korkein oikeus on katsonut, että ylimääräisen muutoksenhaun kautta oli mahdollista puuttua sellaisiin lainvoimaisiin tuomioihin, joissa tuomio oli annettu mainitun Zolotukhin-ratkaisun antamisen jälkeen, mutta joissa siitä ilmeneviä ratkaisuperusteita ei ollut noudatettu.

37. Edellä mainittua Zolotukhin-ratkaisua seuranneessa Korkeimman oikeuden varsinaista ja ylimääräistä muutoksenhakua koskevassa ratkaisukäytännössä on arvioitu ne bis in idem -esteen syntymistä erityisesti siltä kannalta, milloin on kyse samasta asiasta (idem). Jo ratkaisussa KKO 2010:45 (kohta 36) Korkein oikeus on bis-kriteerin osalta lausunut, että Zolotukhin-ratkaisussa ihmisoikeustuomioistuin oli nimenomaisesti todennut kyseisen sopimusartiklan mukaisen suojan tulevan sovellettavaksi, kun henkilöä vastaan käynnistettiin uusi menettely aiemman tuomion tultua lopulliseksi. Samoin Zolotukhin-ratkaisusta on tuolloin todettu ilmenevän, ettei artiklan mukaista suojaa syntynyt sellaisen päätöksen perusteella, jonka osalta varsinaiset muutoksenhakukeinot olivat vielä määräaikojen suhteen avoimina.

38. Ratkaisussa KKO 2013:59 Korkein oikeus on muuttanut ratkaisusta KKO 2010:45 ilmenevää tulkintalinjaansa sen osalta, estääkö veronkorotusta koskeva päätös veropetosta koskevan syytteen tutkimisen ennen kuin veronkorotuspäätös on tullut lopulliseksi. Ratkaisussa KKO 2013:59 Korkein oikeus on arvioinut tätä kysymystä kansallisen perusoikeusjärjestelmän kannalta ottaen huomioon perustuslakivaliokunnan huhtikuussa 2012 antaman lausunnon PeVL 9/2012 vp sekä valiokunnan tätä kannanottoa osin täsmentäneen, toukokuussa 2013 annetun lausunnon PeVL 17/2013 vp. Korkeimman oikeuden tulkinnan muuttuminen ei siten perustunut ihmisoikeustuomioistuimen Zolotukhin-ratkaisuun eikä sen perusteena ollut myöskään sellainen tulkinnan muutos, joka olisi ilmennyt ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä tuon ratkaisun jälkeen.

39. Käsitellessään ratkaisussa KKO 2013:59 eduskunnan perustuslakivaliokunnan lausunnoista PeVL 9/2012 vp ja 17/2013 vp ilmenevää perustuslakivaliokunnan suhtautumista siihen, voidaanko ne bis in idem -kiellon katsoa koskevan vain puhtaasti peräkkäisiä menettelyjä vai myös samanaikaisesti vireillä olevia menettelyjä, Korkein oikeus on arvioinut, antavatko lausunnot aiheen tarkistaa oikeuskäytännössä aikaisemmin omaksuttua ne bis in idem -kiellon tulkintaa. Arvioinnissaan Korkein oikeus on tarkastellut perustuslakivaliokunnan kannanottojen sisältöä ja niiden merkitystä asian ratkaisemisen kannalta sekä yleisellä tasolla että tässä asiayhteydessä (perustelujen kohdat 14 – 22).

40. Korkein oikeus on kuitenkin lisäksi joutunut punnitsemaan tarkemmin sitä, millä tavoin ne bis in idem -kiellon ulottaminen rinnakkaisiin menettelyihin on ollut perusteltua linjata ottaen huomioon erinäiset muut asiaan liittyvät näkökohdat (perustelujen kohdat 23 – 35). Tämä on ollut välttämätöntä etenkin sen vuoksi, että ne bis in idem -kiellon tulkinta ja sen muutokset eivät Suomen oikeusjärjestyksessä ole merkityksellisiä vain yksittäisinä lain soveltamiskysymyksinä, vaan uusien tulkintojen ongelmat ja vaikutukset koskevat lainsäädännöllä luodun seuraamusjärjestelmän rakenteita.

41. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2013:59 päätynyt tulkitsemaan kansallista oikeutta tavalla, jossa ne bis in idem -kiellon soveltamisessa on irtauduttu lopullisuuskriteerin mukaan määräytyvästä ratkaisuperusteesta. Kiellon ala on siten muodostunut laajemmaksi ja vastaajan kannalta edullisemmaksi kuin Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan sanamuotoa noudattava tulkinta. Samoin ratkaisussa KKO 2013:59 omaksuttu tulkinta on laajempi kuin unionin tuomioistuimen tulkinta unionin perusoikeuskirjan 50 artiklasta edellä kohdassa 27 mainitussa asiassa Åkerberg Fransson.

42. Ratkaisussa KKO 2013:59 on siten ollut kysymyksessä monitahoinen arviointi ja punninta, jonka perusteella lain tulkintalinjaa on muutettu. Ei voida katsoa, että hovioikeus olisi A:n asiassa antamassaan tuomiossa tehnyt virheen lain soveltamisessa, kun se oli noudattanut ratkaisunsa antamisajankohtana vallinnutta tulkintalinjaa. Näin ollen asiassa ei ole oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin mukaista perustetta kantelun hyväksymiselle.

Arviointi suhteessa EIT:n nykyiseen oikeuskäytäntöön

43. Asiassa on seuraavaksi vielä tarpeen arvioida, onko kantelun ratkaisemiselle merkitystä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen nyttemmin omaksumalla tulkinnalla ne bis in idem -kiellosta sellaisena kuin se ilmenee ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklasta.

Ylimääräisen muutoksenhaun oikeudelliset perusteet

44. Ylimääräisessä muutoksenhaussa noudatettavien säännösten osalta lähtökohdat ilmenevät edeltä. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvussa ei ole erityissäännöksiä, jotka koskisivat ihmisoikeuksista johtuvien perusteiden merkitystä ylimääräisen muutoksenhaun aineellisten edellytysten kannalta. Toisin kuin eräissä muissa oikeusjärjestyksissä, Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen toteama ihmisoikeusloukkaus ei sellaisenaan ole Suomen lain mukaan peruste lainvoimaisen tuomion poistamiselle tai purkamiselle silloinkaan, kun hakijana on asianosainen, jonka valituksen perusteella loukkaustuomio on annettu.

45. Kantelun hyväksymisen edellytyksiä koskevat siten edellä 10 kohdassa mainitut yleiset säännökset. Vuonna 2005 tehty lainmuutos (666/2005) oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 2 §:n 3 momentissa on koskenut ainoastaan kantelun tekemiselle säädettyä määräaikaa tilanteissa, joissa kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden valvomisessa toimivaltainen lainkäyttö- tai valvontaelin on todennut oikeudenkäyntivirheen asian käsittelyssä. Tuomion poistamisen perusteisiin ei lainmuutoksella ole puututtu.

46. Edellä kohdassa 22 todetuin tavoin myöskään Euroopan ihmisoikeussopimuksesta ei johdu muuta. Sopimuksesta ei seuraa sopimusvaltioille velvollisuutta järjestää oikeus ylimääräiseen muutoksenhakuun. Sopimuksen 13 artikla ei luo eikä perusta kansallisia oikeuskeinoja, eikä ylipäänsä edellytä, että kansallisella tasolla tulisi olla käytettävissä oikeuskeino sitä vastaan, että kansallinen lainsäädäntö on sopimuksen vastainen. Ruotsin korkeimman oikeuden edellä kohdassa 27 mainittu ratkaisu 16.7.2013 ei siten perustu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen omaksumiin tulkintoihin sopimuksen 13 artiklasta, vaan kansallisen tuomioistuimen omaan, kansallisen tason argumentaatioon.

47. Tässä tapauksessa ei myöskään ole kysymyksessä sellainen jatkuvan loukkauksen tilanne, jossa – lainvoimaiseen tuomioon kohdistuvasta ylimääräisestä muutoksenhausta poiketen – ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä on katsottu 46 artiklan voivan edellyttää asian ottamista uudelleen käsiteltäväksi hallinnollisessa menettelyssä. Jatkuvan loukkauksen yhteydessä asian tosiseikasto on edelleen sellaisessa tilassa, että ihmisoikeusloukkauksen jatkuminen on korjattavissa uudella ratkaisulla, jolla asianomaiselle myönnetään se oikeus, jota hän on asiassa tavoitellut (Papamichalopoulos ym. v. Kreikka 31.10.1995, kyseessä kiinteistön hallinnan palautus; Verein gegen Tierfabriken Schweiz (VgT) v. Sveitsi 30.6.2009, kyseessä eläinsuojelua koskevan tietoiskun saaminen julkaistavaksi televisiossa; Emre v. Sveitsi 11.10.2011, maastakarkotuksen välttäminen). Tilanteessa, jossa päättyneeseen tekoon perustunut syyte on tutkittu ja ratkaistu lainvoimaisella tuomiolla silloisen oikeustilan mukaisesti, ei ole kysymys jatkuvasta oikeudenloukkauksesta ihmisoikeustuomioistuimen soveltamiskäytännön näkökulmasta.

Kanteluperusteen arviointi

48. Arvioinnin oikeudelliset lähtökohdat eivät edellä esitetyistä syistä riipu siitä, onko tarkasteltavana kansallisella tasolla omaksuttu oikeustilaa muuttava perustuslain tulkinta, kuten edellä, vai Euroopan ihmisoikeussopimuksesta omaksuttu tulkinta. Päinvastoin olisi ongelmallista, jos kansallisessa oikeudessa päädyttäisiin siihen, että tavallisena lakina voimassa olevan ihmisoikeussopimuksen tulkinnassa omaksutut uudet linjaukset saisivat ylimääräisen muutoksenhaun kautta laajemmat vaikutukset aiemman oikeustilan pohjalta annettuihin lainvoimaisiin tuomioihin kuin kansallisen perustuslain tulkintaa koskevat linjaukset.

49. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tulkinta ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklasta muuttui asioiden samuutta koskevan idem-kriteerin osalta selvästi ja nimenomaisesti vuoden 2009 Zolotukhin-ratkaisun myötä. Tätä linjaa ihmisoikeustuomioistuin on noudattanut sittemmin johdonmukaisesti.

50. Vasta hiljattain tulkintalinja on selkiintynyt myös toisen olennaisen osatekijän eli bis-kriteerin osalta. Vuoden 2014 alkupuolella annetuissa ratkaisuissaan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut sopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan edellyttävän samaa tekoa koskevien rinnakkaisten menettelyjen tilanteessa, että yhden menettelyn päätyttyä lopulliseen ratkaisuun toinen menettely tulee lopettaa (Muslija v. Bosnia Herzegovina, tuomio 14.1.2014, koskien järjestysrikkomuksen ja rikosprosessin suhdetta; Grande Stevens ym. v. Italia, tuomio 4.3.2014, koskien hallinnollisen seuraamusmaksun ja rikosprosessin suhdetta; Glantz v. Suomi 20.5.2014 ja Nykänen v. Suomi 20.5.2014 koskien veronkorotuksen ja veropetossyytteen suhdetta). Toisaalta ne bis in idem -sääntöä ei katsottu loukatun, jos sama asia on ollut tutkittavana rinnakkaisissa menettelyissä, mutta jommankumman päätyttyä lopulliseen ratkaisuun toisen osalta on vielä ollut säännönmukainen oikeussuojakeino käytettävissä (Häkkä v. Suomi 20.5.2014).

51. Eräässä vuonna 2011 annetussa ratkaisussa (Tomasović v. Kroatia 18.10.2011) ihmisoikeustuomioistuin on katsonut 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklaa loukatun tilanteessa, jossa kaksi rikosprosessia oli ollut vireillä samanaikaisesti. Kannanotto on kuitenkin vailla perusteluja eikä sisällä mitään viittauksia tai tarkastelua sen suhteesta aiempaan oikeuskäytäntöön. Toisaalta mainitussa ratkaisussa katsotaan nimenomaisesti ne bis in idem -kiellon rikkomisen rajoittuvan tilanteisiin, joissa uusi menettely käynnistetään tietoisena siitä, että vastaaja on jo ollut saman teon johdosta toisen menettelyn kohteena (kohta 29). Tällaista kantaa ei sittemmin ole tuomioistuimen ratkaisuissa esitetty. Mainituista syistä Tomasović-ratkaisua ei vielä voida pitää tulkintalinjaa luovana kannanottona bis-kriteerin suhteen.

52. Kuten ihmisoikeustuomioistuin itsekin toteaa ratkaisuissaan Glantz (kohta 58), Nykänen (kohta 48) ja Häkkä (kohta 47) Zolotukhin-tuomioon viitaten, 7. lisäpöytäkirjan 4 artikla selvästi kieltää peräkkäiset rangaistusluonteista seuraamusta koskevat menettelyt samassa asiassa. Sitä vastoin se ei kiellä rinnakkaisia menettelyjä (Glantz, kohta 59; Nykänen kohta 49; Häkkä kohta 48). Artiklaa kuitenkin loukataan, mikäli jommankumman menettelyn päätyttyä lopulliseen ratkaisuun toista ei lopeteta. Lisäksi tuomioistuin näissä ratkaisuissaan arvioi bis-kriteerin tulkinnan suhdetta aiempaan oikeuskäytäntöönsä, jossa rinnakkaisissa menettelyissä määrätyt erilliset seuraamukset saman asian johdosta on katsottu sallituiksi sillä perusteella, että menettelyjen kesken on vallinnut riittävän läheinen aineellinen ja ajallinen yhteys (Glantz kohdat 60 – 61; Nykänen kohdat 50 – 51; Häkkä kohdat 49 – 50). Tuomioistuin on katsonut, ettei tällaisilla perusteilla kuitenkaan voitu katsoa veronkorotusta ja veropetosta koskevien seuraamusmenettelyjen rinnakkaisuuden jäävän bis-kriteerin soveltamisen ulkopuolelle. Lisäksi tuomioistuin on vielä arvioinut bis-kriteerin tulkintaa siihen nähden, että nojautuminen artiklan sanamuodon mukaiseen ratkaisun lopullisuuteen voi kansallisen järjestelmän ominaispiirteiden vuoksi johtaa sattumanvaraisista syistä samankaltaisissa tapauksissa erilaisiin lopputuloksiin. Tältä osin tuomioistuin on lähtenyt siitä, että mainitunlaiset ongelmat kuuluvat kansallisella tasolla ratkaistaviksi, ja pannut merkille, että Suomessa lopullisuuskriteeristä onkin näistä syistä irtauduttu sekä korkeimman oikeuden ratkaisussa 2013:59 että 1.12.2013 lukien myös veron välttämisen seuraamuksia koskevassa lainsäädännössä (Glantz kohta 63; Nykänen kohta 53).

53. Edellä esitetyn perusteella 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan bis-kriteerin tulkinnasta ja etenkään sen suhteesta muihin kuin keskenään peräkkäisiin menettelyihin ei ole ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä ollut selviä linjauksia. Kiellon sisällön ja soveltamisen kannalta olennainen osatekijä on siten ollut epäselvä. Vielä Suomea koskeneissa, 20.5.2014 annetuissa ratkaisuissa bis-kriteerin tulkintaa on arvioitu sekä aiemman oikeuskäytännön vielä selkiintymättömien näkemysten että eräiden muiden näkökohtien kannalta. Lisäksi Korkein oikeus on vuonna 2010 antamissaan ennakkoratkaisuissa nimenomaan torjunut bis-kriteerin sen tulkintavaihtoehdon, jossa rinnakkaisissa menettelyissä ratkaisuperusteeksi omaksuttaisiin 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan sanamuodon mukaisesti päätöksen lopullisuus, koska lopputulokset keskenään samankaltaisissakin tapauksissa tällöin riippuisivat sattumanvaraisista syistä (KKO 2010:45 kohta 41, KKO 2010:46 kohta 42). Edellä kohdassa 52 mainitun tavoin myös ihmisoikeustuomioistuin tunnustaa tämän ongelman, mutta jättää sen korjaamisen kansallisten viranomaisten asiaksi.

54. Edellä kohdissa 49 – 53 mainituista syistä hovioikeuden ei näin ollen myöskään keväällä 2013 käytettävissä olleen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön valossa voida katsoa soveltaneen lakia virheellisesti, kun se on 21.3.2013 antamassaan ja sittemmin lainvoimaiseksi tulleessa tuomiossa nojautunut tuolloin vallinneeseen Korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöön eikä ole jättänyt syytettä tutkimatta.

Johtopäätös

55. Hovioikeudessa ei ole tapahtunut oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n säännöksissä tarkoitettua oikeudenkäyntivirhettä eikä syytekohdan 15 osalta siten ole perusteita A:n saaman lainvoimaisen tuomion poistamiselle. A:n kantelu tulee tältä osin hylätä.

Kantelu osakeyhtiön verotusta koskevan törkeän veropetoksen osalta (päätöskohta 5.1)

56. A on päätöskohdassa 5.1 tuomittu rangaistukseen X Oy:n vastuuhenkilönä tehdystä törkeästä veropetoksesta. Korkein oikeus toteaa, ettei A ole pelkän osakeyhtiön vastuuasemansa perusteella ollut henkilökohtaisesti vastuussa osakeyhtiölle mahdollisesti määrätystä veronkorotuksesta. Ratkaisussa KKO 2013:59 omaksutusta uudesta tulkinnasta – kuten myöskään ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä tai perustuslakivaliokunnan kannanotoista – ei seuraa, että osakeyhtiön vastuuhenkilöön kohdistuvan veropetossyytteen tutkiminen estyisi myös silloin, kun hän ei ole vastuussa eikä häntä voida myöskään määrätä vastuuseen yhtiölle määrätystä veronkorotuksesta (ks. KKO 2011:111 ja 2012:71). Kun verovastuuta koskevat säännökset poikkeavat toisistaan eri maissa, ei vetoaminen Ruotsin korkeimman oikeuden ratkaisuun ole tältä osin perusteltua. Kysymyksessä ei siten ole ollut sellainen tilanne, jossa A olisi ollut ne bis in idem -kiellon vastaisesti kahteen kertaan syytettynä samasta asiasta. Tältä osin ei ole ollut estettä tutkia A:ta koskevaa syytettä hovioikeudessa. Sen vuoksi Korkein oikeus hylkää A:n kantelun myös kysymyksessä olevalta osin.

Purkuhakemus osakeyhtiön verotusta koskevan törkeän veropetoksen osalta (päätöskohta 10)

57. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio rikosasiassa voidaan syytetyn eduksi purkaa, jos vedotaan seikkaan, jota ei aikaisemmin ole esitetty, ja sen esittäminen todennäköisesti olisi johtanut syytetyn vapauttamiseen. Vakiintuneesti on katsottu, ettei uusi tuomio ole lainkohdassa tarkoitettu uusi seikka. Tämän vuoksi hakemus ei voi menestyä sillä perusteella, että ratkaisu KKO 2013:59 olisi viitatussa lainkohdassa tarkoitettu uusi seikka.

58. A on päätöskohdassa 10 tuomittu rangaistukseen Y Oy:n vastuuhenkilönä tehdystä törkeästä veropetoksesta. Korkein oikeus toteaa, ettei A ole pelkän osakeyhtiön vastuuasemansa perusteella ollut henkilökohtaisesti vastuussa osakeyhtiölle mahdollisesti määrätystä veronkorotuksesta ja että tilanne vastaa edellä kohdassa 54 esitettyä. Kysymyksessä ei siten ole ollut sellainen tilanne, jossa A olisi ollut ne bis in idem -kiellon vastaisesti kahteen kertaan syytettynä samasta asiasta. Tältä osin ei ole ollut estettä tutkia A:ta koskevaa syytettä hovioikeudessa. Näillä perusteilla Korkein oikeus hylkää A:n purkuhakemuksen.

Verohallinnolle tuomittu vahingonkorvaus

59. A on hakemuksessaan vaatinut käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomioiden purkamista myös törkeistä veropetoksista tuomitun vahingonkorvauksen osalta. Tuomioita törkeistä veropetoksista ei poisteta eikä pureta. Asiassa ei ole perusteita poistaa tai purkaa myöskään näiden rikosten perusteella lainvoimaisesti tuomittuja vahingonkorvauksia. Korkein oikeus hylkää A:n vaatimuksen myös tältä osin.

Päätöslauselma

Hakemus hylätään.

Täysistunnossa asian ovat ratkaisseet presidentti Pauliine Koskelo sekä oikeusneuvokset Kati Hidén, Kari Kitunen (eri mieltä), Gustav Bygglin, Liisa Mansikkamäki, Pertti Välimäki (eri mieltä), Pasi Aarnio (eri mieltä), Juha Häyhä, Hannu Rajalahti, Ilkka Rautio, Soile Poutiainen, Marjut Jokela (eri mieltä), Jukka Sippo (eri mieltä), Jorma Rudanko, Pekka Koponen, Ari Kantor (eri mieltä), Tuula Pynnä, Jarmo Littunen ja Mika Huovila (eri mieltä). Esittelijä Kari Vesanen.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Huovila: Erimielisyyteni koskee sitä kysymystä, onko hovioikeuden lainvoimainen tuomio syytekohdan 15 osalta kantelusta poistettava, koska Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on myöhemmin antamissaan tuomioissa todennut, että on ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklaan perustuvan ne bis in idem -kiellon vastaista jatkaa rikosoikeudenkäyntiä sen jälkeen, kun samaa asiaa koskevassa toisessa seuraamusmenettelyssä on annettu lopullinen ratkaisu.

A on syytekohdassa 15 tuomittu törkeästä veropetoksesta rangaistukseen, vaikka samoista teoista määrätyt veronkorotukset olivat tulleet lainvoimaisiksi ja siten lopullisiksi rikosoikeudenkäynnin aikana. A ei ole hakenut valituslupaa hovioikeuden 21.3.2013 antamaan tuomioon eikä tehnyt valitusta ihmisoikeustuomioistuimeen.

Ne bis in idem -kielto koskee vain rangaistuksia ja rangaistuksenluonteisia seuraamuksia ja niitä koskevia erillisiä menettelyjä. Kielto ei estä rangaistavaan tekoon perustuvan vahingonkorvausvaatimuksen tutkimista. Ne bis in idem -kiellon väitettyyn rikkomiseen perustuva ylimääräinen muutoksenhaku ei siten voi menestyessäänkään vaikuttaa kohderatkaisussa määrättyyn vahingonkorvaukseen.

Yleistä ihmisoikeusloukkauksesta ylimääräisen muutoksenhaun perusteena

Ihmisoikeussopimuksen 46 artikla koskee sopimusvaltion velvollisuutta noudattaa ihmisoikeustuomioistuimen lopullista tuomiota vain jutussa, jossa se on ollut osapuolena. Koska ihmisoikeussopimuksen 1 artiklan mukaan sopimusvaltiot takaavat jokaiselle lainkäyttövaltaansa kuuluvalle ihmisoikeussopimuksessa turvatut oikeudet ja vapaudet, ihmisoikeustuomioistuimen tulkintalinjauksia on pyrittävä noudattamaan myös muissa vastaavissa tapauksissa. Ihmisoikeussopimuksen lainkäyttö- ja valvontajärjestelmä on tarkoitettu toissijaiseksi niin, että ihmisoikeudet ja -vapaudet tulee turvata ensisijaisesti kansallisella tasolla ja kansallisten viranomaisten toimin. Näistä periaatteista ei kuitenkaan seuraa sopimusvaltioille velvollisuutta puuttua aikaisempiin lainvoimaisiin tuomioihin.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on vuodesta 2004 alkaen ottanut käyttöön niin sanotun pilottimenettelyn sellaisia toistuvia tapauksia varten, joissa loukkauksen perustana on rakenteellinen ongelma kansallisessa järjestelmässä. Tällöin ratkaistavaksi otetaan vain yksi tapauksista, jonka yhteydessä ihmisoikeustuomioistuin käsittelee kyseistä järjestelmäongelmaa ja antaa valtiolle selvät ohjeet ja määräajan ongelman poistamiseksi, muiden tapausten jäädessä odottamaan kansallisia, usein lainsäädännön tasolla tehtäviä korjaustoimia. Menettelyn tarkoituksena on paitsi vähentää ihmisoikeustuomioistuimen työtaakkaa myös tarjota loukkauksen kohteeksi joutuneille mahdollisuus nopeaan ja kattavaan oikaisuun.

Euroopan neuvoston ministerikomitea on antanut suosituksen kotimaisten korjaamiskeinojen kehittämisestä Rec(2004)6. Suosituksessa kehotetaan jäsenvaltiota tarkistamaan ja tarvittaessa luomaan tehokkaita kansallisia korjauskeinoja sen varalta, että ihmisoikeustuomioistuin on todennut rakenteellisen virheen tai puutteen kansallisessa laissa tai oikeuskäytännössä. Suosituksessa ei ole otettu kantaa siihen, minkälaisia – yleisiä tai erityisiä – kansallisten keinojen tulisi olla.

Edellä kuvattu pyrkimys huolehtia rinnakkaisten tapausten korjaamisesta ei muuta lähtökohtaa, että on kunkin sopimusvaltion toimivallassa päättää, mahdollistaako sen oma oikeusjärjestys lainvoimaisen tuomion poistamisen tai purkamisen sillä perusteella, että oikeudenkäyntimenettely tai tuomio osoittautuu olevan ristiriidassa ihmisoikeustuomioistuimen jossakin muussa asiassa antaman ratkaisun kanssa. Ylimääräisen muutoksenhaun edellytykset määräytyvät siten kansallisen oikeuden mukaan. Oikeudenkäymiskaaressa ei ole erityisiä säännöksiä tämän tilanteen varalta.

Ihmisoikeustuomioistuimen myöhempien kannanottojen merkitys

Ylimääräisen muutoksenhaun edellytyksiin sovelletaan samoja oikeudenkäymiskaaren 31 luvun säännöksiä siitä riippumatta, arvioidaanko kohderatkaisun oikeellisuutta kansallisen lain perusteella vai laintasoisen ihmisoikeussopimuksen ja sitä koskevien ihmisoikeustuomioistuimen tulkintaratkaisujen pohjalta. Oikeuskäytännössä on kuitenkin katsottu, että ylimääräisessä muutoksenhaussa on otettava huomioon kansainvälisten ihmisoikeussopimusten asettamat velvoitteet ja niiden tulkintaan liittyvät erityispiirteet. Tuomio tai menettely, jonka ihmisoikeustuomioistuin on katsonut ihmisoikeusvelvoitteiden vastaiseksi, on vakiintuneesti katsottu virheelliseksi samaa kohderatkaisua koskevassa ylimääräisessä muutoksenhaussa (KKO 2008:24, 2009:84, 2011:100 ja 2012:52). Todettu ihmisoikeusloukkaus ei kuitenkaan yksinään ole riittävä peruste lainvoimaisen tuomion purkamiseen tai poistamiseen. Lisäksi vaaditaan, että oikeudenkäymiskaaren 31 luvun säännösten muut, asian laadun ja virheellisyyden perusteen mukaan määräytyvät edellytykset täyttyvät. Oikeudenkäyntivirheiden osalta kysymys on usein luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdassa säädetyn edellytyksen täyttymisestä eli siitä, havaitaanko oikeudenkäyntivirheen tai voidaanko otaksua virheen olennaisesti vaikuttaneen jutun lopputulokseen.

Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä on vain muutama ratkaisu, jossa ylimääräisen muutoksenhaun edellytyksiä on arvioitu suhteessa sellaiseen ihmisoikeustuomioistuimen uuteen ratkaisuun, joka on koskenut jotakin muuta kuin hakijan omaa asiaa. Välttämätöntä ei sinänsä ole, että tällaisia rinnakkaistapauksia koskevia kantelu- ja purkuhakemuksia olisi arvioitava keskenään yhdenmukaisin perustein tai samalla tavalla kuin hakemusta, joka perustuu ihmisoikeustuomioistuimen hakijan omassa asiassa toteamaan ihmisoikeusloukkaukseen. Lainkäytön yhtenäisyys ja viime kädessä yhdenvertaisuusperiaate puoltavat kuitenkin sitä, että kun edellä viitatun oikeuskäytännön mukaisesti ihmisoikeustuomioistuimen virheelliseksi toteama menettely on katsottu oikeudenkäyntivirheeksi samaa kohderatkaisua koskevassa kanteluasiassa, vastaava menettely katsotaan oikeudenkäyntivirheeksi myös muissa kanteluasioissa.

Korkein oikeus on täysistunnossa antamassaan ratkaisussa KKO 2009:80 käsitellyt kysymystä siitä, voidaanko purkuasiassa antaa merkitystä ihmisoikeustuomioistuimen myöhemmin toisessa asiassa antamalle ratkaisulle, joka osoittaa lainvoimaisen tuomion (KKO 2009:27) olevan virheellinen. Ratkaisussa olennaista oli sen arvioiminen, edellyttikö oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 4 kohdassa tarkoitettu ilmeisesti väärä lain soveltaminen sitä, että tuomiosta ilmenevä lain soveltaminen oli ollut kiistattomasti ristiriidassa sen oikeustilan kanssa, joka oli vallinnut tuomion antamishetkellä, vai oliko tästä vakiintuneesti ylimääräisessä muutoksenhaussa noudatetusta lähtökohdasta perusteltua poiketa.

Mainitun ratkaisun perustelujen kohdassa 8 todetaan tästä kysymyksestä seuraavaa: ˮArviointi siitä, perustuuko purettavaksi vaadittu ratkaisu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen, on tapauskohtaista. Ne tilanteet, joissa sovelletun säännöksen sisältö on täsmentynyt kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden valvomisessa toimivaltaisen lainkäyttö- tai valvontaelimen ratkaisulla Suomessa annetun tuomion jälkeen, muodostavat tässä yhteydessä erityisen asiakokonaisuuden, jossa kansallisten säännösten ohella on otettava huomioon myös kansainväliset velvoitteet. Kansallisen tuomioistuimen tulkintavalta on tällaisen ratkaisukäytännön myötä saattanut kaventua niin, että tuomion antamisen ajankohtana tulkinnanvaran piiriin kuuluvaksi mielletty ratkaisu osoittautuukin sittemmin syntyneen tai täsmentyneen kansainvälisen oikeuskäytännön valossa arvioituna virheelliseksi. Kysymys ei näissä tapauksissa ole uudesta seikasta, joka vaikuttaisi tuomion lopputulokseen, vaan siitä, että ratkaisijalla ei ole voinut olla lainkaan tai riittävästi tietoa tuomion perusteeksi otettavasta tulkinta-aineistosta. Se, onko ratkaisussa oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla sovellettu lakia ilmeisesti väärin, ratkaistaan objektiivisten kriteerien mukaan. Käsillä olevan hakemuksen johdosta on siten arvioitava, millainen niin sanotun itsekriminointisuojan sisältö ja ulottuvuus oli purettavaksi vaaditun ratkaisun tekohetkellä, sen valossa, mitä siitä tällä hetkellä tiedetään.ˮ

Todettuaan, ettei itsekriminointisuojaa koskevan periaatteen sisältö ja merkitys ollut kaikissa soveltamistilanteissa tarkasti jäsentynyt eivätkä sen vaikutukset olleet kaikissa tilanteissa samanlaisia ja ettei ihmisoikeustuomioistuimen tulkintakäytäntö myöskään näyttänyt olleen sisällöltään kaikilta osin johdonmukaista (kohta 16), Korkein oikeus katsoi, ettei purettavaksi vaaditussa tuomiossa omaksutulle tulkinnalle ollut löydettävissä riittävää tukea ihmisoikeustuomioistuimen aikaisemmasta käytännöstä. Päinvastainen kanta kävi ilmi kyseisen tuomion antamisen jälkeen annetusta ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisusta (kohta 34).

Johtopäätöksenään Korkein oikeus totesi, että purettavaksi vaaditussa tuomiossa itsekriminointisuojan sisältöä ei ollut tulkittu silloin tunnetun ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa sillä tavoin ilmeisesti väärin kuin yleensä edellytetään. Nyttemmin täsmentyneen oikeuskäytännön perusteella arvioituna tuomiossa omaksuttu tulkinta oli kuitenkin ristiriidassa ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa. Hakija oli purettavaksi vaaditulla tuomiolla tuomittu vankeusrangaistukseen ja velvoitettu suorittamaan vahingonkorvausta eikä tuomiota ollut vielä pantu täytäntöön. Koska nämä ihmisoikeussopimuksen vastaisesta lain soveltamisesta johtuvat seuraukset olivat vielä estettävissä purkamalla tuomio, siihen oli painavat perusteet (kohta 36). Näissä olosuhteissa Korkein oikeus harkitsi oikeaksi purkaa tuomion siltä osin kuin vastaajan oli katsottu syyllistyneen törkeään velallisen petokseen (kohta 37).

Ratkaisusta KKO 2009:80 ei seuraa, että kaikki jälkikäteen ihmisoikeussopimuksen vastaisiksi todettavissa olevat lainvoimaiset tuomiot tulisi ylimääräisillä muutoksenhakukeinoilla poistaa tai purkaa, vaan ylimääräisen muutoksenhaun edellytykset on arvioitava tapauksittain. Tässä harkinnassa merkityksellisenä tekijänä tulee ottaa huomioon, onko ihmisoikeustuomioistuin myöhemmin antamassaan ratkaisussa muuttanut aikaisempaa tulkintakäytäntöään, tiukentanut aikaisempia linjauksiaan tai laajentanut ihmisoikeusvelvoitteiden soveltamisalaa vai onko ratkaisussa vain toistettu tai täsmennetty aikaisempia kannanottoja. Nimenomaisten perustelukannanottojen ohella muuttuneeseen tulkintaan voi viitata se, että ihmisoikeustuomioistuimen suuri jaosto on poikennut jaoston antamasta tuomiosta (Salduz v. Turkki, suuri jaosto, 27.11.2008).

Tällaisesta tilanteesta on ollut kysymys enemmistön perustelujen kohdassa 36 mainituissa, vuonna 2011 annetuissa Korkeimman oikeuden ratkaisuissa, jotka koskivat Zolotukhin-ratkaisussa omaksutun tulkinnan merkitystä ylimääräisessä muutoksenhaussa. Korkein oikeus katsoi, että Zolotukhin-ratkaisussa ihmisoikeustuomioistuin oli nimenomaisesti tarkistanut ja yhtenäistänyt aikaisempia linjauksiaan. Tämän vuoksi ylimääräisen muutoksenhaun keinoin oli mahdollista puuttua vain niihin lainvoimaisiin tuomioihin, jotka oli annettu Zolotukhin-ratkaisun antamisen jälkeen mutta joissa ei ollut noudatettu siitä ilmeneviä ratkaisuperusteita.

Kanteluasiasta, kun ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut osoittavat oikeudenkäyntimenettelyssä loukatun ihmisoikeuksia

Tässä asiassa tarkasteltavan oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan tuomio voidaan kantelusta poistaa, jos on ollut olemassa sellainen seikka, jonka johdosta tuomioistuimen olisi omasta aloitteestaan pitänyt jättää asia tutkittavaksi ottamatta. Oikeudenkäyntivirhettä koskevissa kanteluperusteissa ei muutoinkaan, toisin kuin luvun 8 §:n 4 kohdassa tarkoitetussa purkuperusteessa, edellytetä, että tuomioistuimen menettely olisi perustunut ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Oikeudenkäyntivirhe voidaan todeta myös niissä tapauksissa, joissa tuomioistuimella ei ole ollut edes tietoa seikasta, jonka vuoksi prosessinedellytykset ovat puuttuneet tai muu oikeudenkäyntivirhe on aiheutunut. Sanotuista seikoista johtuvaa epävarmuutta lainvoimaisesti ratkaistun tuomion pysyvyyteen tasapainottaa se, että kantelu on tehtävä yleensä lyhyessä, kuuden kuukauden määräajassa.

Lähtökohtaisesti menettelyn oikeellisuutta arvioidaan ratkaisun ajankohtana vallinneen oikeustilan mukaan. Kansainvälisiin ihmisoikeusvelvoitteisiin liittyvät tulkinta- ja soveltamistilanteet muodostavat kuitenkin erityisen asiakokonaisuuden. Vallitseva oikeustila ei tällöin määräydy yksinomaan kansallisen lainsäädännön tai kansallisesti omaksuttujen tulkintojen perusteella, vaan ihmisoikeussopimusvelvoitteen sisältö on pyrittävä objektiivisesti arvioimaan ylimääräisen muutoksenhaun yhteydessä. Estettä ei ole esimerkiksi käyttää perusteena sellaisia ihmisoikeustuomioistuimen myöhemmin antamia ratkaisuja, jotka sinänsä vastaavat aikaisemmin omaksuttuja kannanottoja mutta sopivat paremmin käsiteltävänä olevaan tapaukseen (KKO 2002:68). Edellä selostetun ratkaisun KKO 2009:80 mukaan ihmisoikeustuomioistuimen myöhemmät ratkaisut voidaan ottaa huomioon purkuasioissakin, kun arvioitavana on ilmeisesti väärä lain soveltaminen. Tältä pohjalta on selvää, että ihmisoikeustuomioistuimen myöhempää oikeuskäytäntöä voidaan käyttää tulkinta-aineistona myös kanteluasioissa. Uusien, aikaisempia ratkaisuja täsmentävien tai valaisevien tuomioiden avulla voidaan arvioida sitä, minkälainen ihmisoikeusvelvoitteen sisältö on ollut oikeudenkäynnin aikana.

Edellä esitetyistä tulkintaperiaatteista, jotka pohjautuvat tuoreeseen Korkeimman oikeuden yksimieliseen täysistuntoratkaisuun KKO 2009:80, ei ole aihetta poiketa myöskään nyt käsiteltävänä olevassa ne bis in idem -kiellon tulkintaa koskevassa asiassa.

Tapausten erotteleminen siinä suhteessa, johtuuko virheellinen lainkäyttöratkaisu yleisestä järjestelmäongelmasta vai onko kysymyksessä yksittäinen lain soveltamisvirhe, olisi sellainen uusi arviointiperuste, joka rajoittaisi ylimääräisen muutoksenhaun edellytyksiä laissa säädetystä. Myös ratkaisu KKO 2009:80 on koskenut sellaista seikkaa (itsekriminointisuoja konkurssimenettelyssä), jota ei ollut otettu lainsäädännössä asianmukaisesti huomioon ja jota myöhemmin korjattiin lainsäädäntöteitse. Olisikin periaatteellisesti ongelmallista asettaa lainkäytössä uusia, asianosaisten kannalta vaikeasti ennakoitavia edellytyksiä ylimääräiselle muutoksenhaulle viimekätisenä oikeussuojakeinona.

Oikeudellisten järjestelmien muuttamisen vaikeus tai ongelman laajuus ei ole asianmukainen peruste sille, ettei yksilön kannalta merkittäviin oikeudenkäyntivirheisiin voitaisi puuttua kanteluteitse laissa säädettyjen edellytysten täyttyessä. Myöskään sitä, ettei kaikkia samanlaisia oikeudenkäyntivirheitä voida lyhyen kanteluajan johdosta oikaista, ei tule yhdenvertaisuusperiaatteeseen nojautuen käyttää syynä sille, ettei kantelua voitaisi hyväksyä niidenkään osalta, joiden asiassa kanteluaika on avoinna. On lisäksi huomattava, että ne bis in idem -kiellon noudattaminen ihmisoikeustuomioistuimen edellyttämällä tavalla on Korkeimmassa oikeudessa tutkittu viran puolesta kaikissa vuonna 2013 jälkeen vireille tulleissa asioissa, joissa siis hovioikeuden tuomio on samalta tai aikaisemmalta ajalta kuin A:n tuomio.

On selvää, että lainvoimaisen tuomion purkaminen tai poistaminen voi aiheuttaa ongelmia niin muille asianosaisille kuin myös mahdollisuuksille selvittää asia uudessa oikeudenkäynnissä. Nämä ovat kuitenkin yleisiä ylimääräisen muutoksenhaun haittavaikutuksia, joiden painoarvon määrittäminen kuuluu ensisijassa lainsäätäjälle mutta joille ei voida antaa ratkaisevaa merkitystä arvioitaessa ylimääräisen muutoksenhaun edellytyksiä lainkäytössä. Tässä tapauksessa tämänkaltaisia haittavaikutuksia ei edes ole.

Johtopäätökset ja arviointi tässä tapauksessa

Ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan 1 kappaleen mukaan ketään ei saa saman valtion tuomiovallan nojalla tutkia uudelleen tai rangaista oikeudenkäynnissä rikoksesta, josta hänet on jo lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi kyseisen valtion lakien ja oikeudenkäyntimenettelyn mukaisesti. Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 2010:45, 2010:46 ja 2010:82 omaksunut tulkinnan, jonka mukaan artiklassa tarkoitettu ne bis in idem -kielto koskee ainoastaan peräkkäisiä menettelyjä ja estää veropetossyytteen tutkimisen vain, jos saman menettelyn perusteella määrätty veronkorotus on tullut lopulliseksi ennen syytteen nostamista.

Hovioikeus on 21.3.2013 antamassaan tuomiossa ratkaissut asian edellä mainittuihin ratkaisuihin perustuneen kansallisen oikeuskäytännön mukaisesti. Tuolloin käytettävissä ollut tulkinta-aineisto ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklan edellyttämästä ne bis in idem -kiellon ulottuvuudesta ja sen vaikutuksista on ollut sama kuin Korkeimman oikeuden antaessa 5.7.2013 vahvennetussa jaostossa ratkaisun KKO 2013:59.

Mainitussa ratkaisussaan Korkein oikeus on todennut seuraavaa (kohta 6): ˮKorkeimman oikeuden nykyiseen tulkintalinjaan on keskeisesti vaikuttanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen suuren jaoston antama Zolotukhin-ratkaisu, jossa hallinnollinen seuraamus oli tullut lainvoimaiseksi ennen kuin samasta teosta oli nostettu rikossyyte (Sergey Zolotukhin v. Venäjä 10.2.2009). Ihmisoikeustuomioistuin ei ole vielä nimenomaisesti ottanut kantaa sellaisessa rikosasiassa tehtyyn valitukseen, jossa samanaikaisesti rikossyytteen kanssa on ollut vireillä samaa asiaa koskenut rikosoikeudellista hallinnollista seuraamusta koskeva asia. Ihmisoikeustuomioistuin on kuitenkin todennut ihmisoikeusloukkauksen tapauksessa, jossa samasta teosta oli samaan aikaan vireillä syytteet kahdessa tuomioistuimessa ja jossa ensimmäisen seuraamuksen tultua lopulliseksi teosta oli määrätty toinen rangaistus (Tomasović v. Kroatia 18.10.2011). Tästä jaostossa tehdystä ratkaisusta ei ilmene, onko sillä ollut tarkoitus muuttaa tai täsmentää suuren jaoston Zolotukhin-tapauksessa tekemää linjausta.ˮ Korkein oikeus ei ole perustanutkaan kannanmuutostaan ihmisoikeussopimukseen ja sen tulkintakäytäntöön, vaan perustuslakivaliokunnan lausuntoihin Suomen perustuslain asettamista vaatimuksista.

Ihmisoikeustuomioistuin on 20.5.2014 annetuissa Suomea koskeneissa ratkaisuissaan todennut ihmisoikeussopimuksen 7. lisäpöytäkirjan 4 artiklaa loukatun, kun rikosoikeudenkäyntiä oli jatkettu senkin jälkeen, kun samaan menettelyyn perustunut veronkorotus oli tullut lopulliseksi (Nykänen v. Suomi 20.5.2014 ja Glantz v. Suomi 20.5.2014). Ihmisoikeustuomioistuin on muistuttanut tuomioissaan aikaisemmasta oikeuskäytännöstään, jonka mukaan artikla sisältää kolme erillistä suojaelementtiä: kukaan ei saa yhden menettelyn lopullisen päättymisen jälkeen joutua saman teon johdosta (i) uuden oikeudenkäynnin vaaraan, (ii) uuteen oikeudenkäyntiin tai (iii) rangaistuksi (Franz Fischer v. Itävalta, tuomio 29.5.2001 ja Nikitin v. Venäjä, päätös 20.7.2004). Zolotukhin-ratkaisuun viitaten ihmisoikeustuomioistuin totesi, että artikla selvästi kieltää peräkkäiset rangaistusluonteista seuraamusta koskevat menettelyt samassa asiassa. Artiklasta ei kuitenkaan seuraa estettä rinnakkaisille menettelyille ennen kuin jompikumpi menettely on lopullisesti ratkaistu (Garaudy v. Ranska, päätös 24.6.2003) eikä tilanteissa, joissa toisen menettelyn lopulliseksi tulemisen jälkeen myös toinen menettely keskeytetään (Zigarella v. Italia, päätös 3.10.2002). Jollei näin ollut tapahtunut, ihmisoikeustuomioistuin on aikaisemmissa ratkaisuissaan todennut loukkauksen. Tältä osin ratkaisuissa on viitattu ratkaisuihin Tomasović v. Kroatia, 18.10.2011 ja Muslija v. Bosnia Hertzegovina, 14.1.2014, joissa on puolestaan viitattu Zolotukhin-ratkaisun ohella edellä mainittuun Zigarella-ratkaisuun. Suomea koskevissa tai muissakaan tuomioissa ei ole lausumia, joiden mukaan rinnakkaisia menettelyjä koskevat ratkaisut olisivat merkinneet muutosta tai tiukennusta ihmisoikeustuomioistuimen aikaisempaan ratkaisukäytäntöön nähden, vaan niistä saa päinvastoin käsityksen, että ihmisoikeustuomioistuin on näissäkin ratkaisuissaan noudattanut jo aikaisemmin omaksumaansa linjaa.

Edellä mainitut vuonna 2014 annetut ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut eivät anna aihetta muuttaa sitä käsitystä, että Zolotukhin-ratkaisun jälkeen on jäänyt epäselväksi, koskeeko ne bis in idem -kielto ainoastaan perättäisiä menettelyjä vai ulottuuko kielto myös rinnakkaisiin menettelyihin ja missä menettelyn vaiheessa kielto astuu voimaan. Hovioikeuden käsitellessä A:n asiaa tätä kysymystä on ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännönkin valossa voinut tulkita usealla eri tavalla. Edellä mainitut ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut ovat selkeyttäneet ne bis in idem -kiellon ulottuvuutta ja poistaneet ratkaisukäytännössä olleen tulkinnanvaraisuuden, mutta niiden ei voida katsoa muuttaneen ihmisoikeustuomioistuimen aikaisempaa tulkintaa kyseisen kiellon sisällöstä. Ne siis osoittavat, minkälainen ihmisoikeusvelvoitteen sisältö on ollut myös A:n oikeudenkäynnin aikana. Kanteluasiaa ratkaistaessa voidaan siksi tukeutua siihen tulkintaan, joka käy ilmi mainituista ihmisoikeustuomioistuimen tuomioista.

Nyttemmin on selvää, että hovioikeuden ei olisi tullut jatkaa veropetossyytteen tutkimista syytekohdan 15 osalta veronkorotuspäätöksen tultua lainvoimaiseksi eikä lukea tuota veropetosta A:n syyksi tuomiossaan 21.3.2013. Koska A on tältä osin tuomittu samasta teosta, josta hänelle on jo määrätty lainvoimaiseksi tullut veronkorotus, edellytykset tuomion poistamiselle oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan nojalla ovat olemassa.

Enemmistön tavoin katson, ettei osakeyhtiölle mahdollisesti määrätyillä veronkorotuksilla ole merkitystä ne bis in idem -kiellon kannalta, ja hylkään A:n syytekohtia 5 ja 10 koskevan kantelu- ja purkuhakemuksen. Hylkään myös vahingonkorvausvelvollisuuden poistamista koskevat A:n vaatimukset, koska ne bis in idem -kielto ja tästä johtuva syytteen tutkimatta jättäminen eivät olisi muodostaneet estettä vahingonkorvausvaatimusten tutkimiselle (KKO 2011:35).

Asian näin päättyessä ei ole aihetta antaa lausuntoa siitä, mikä merkitys syytekohdan 15 poistamisella olisi ollut A:n rangaistukseen.

Oikeusneuvokset Kantor, Sippo, Jokela, Aarnio, Välimäki ja Kitunen olivat kukin vuorollaan samaa mieltä kuin oikeusneuvos Huovila.

 
Julkaistu 12.12.2014  Päivitetty 15.12.2014