Korkein oikeus

Etusivu » Ennakkopäätökset » Ennakkopäätökset » KKO:2014:35

KKO:2014:35

Ylimääräinen muutoksenhaku - Tuomion purkaminen riita-asiassa - Ihmisoikeusloukkaus
Isyys - Isyyden vahvistaminen
Oikeudenkäyntimenettely - Asian lepäämään jättäminen

Diaarinumero: H2011/147
Taltionumero: 1163
Antopäivä: 28.5.2014

Ennen isyyslain voimaantuloa vuonna 1968 avioliiton ulkopuolella syntynyt A oli vaatinut vuonna 2000 nostamassaan kanteessa vahvistettavaksi, että B oli hänen isänsä. Korkein oikeus oli 17.11.2003 antamallaan tuomiolla (KKO 2003:107) hylännyt kanteen, koska se oli nostettu vasta isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa säädetyn, 1.10.1981 päättyneen määräajan jälkeen. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin oli 6.7.2010 antamassaan tuomiossa katsonut, että A:n yksityiselämän suojaa oli loukattu. A vaati tämän jälkeen Korkeimman oikeuden tuomion purkamista.

Korkein oikeus katsoi, että lainsäädäntötoimet olivat sanotusta voimaanpanolaista ja sen soveltamisesta aiheutuneiden ongelmien ensisijainen ratkaisukeino. Vireillä on isyyslain uudistamista koskeva lainsäädäntöhanke, jonka tarkoituksena on myös taannehtivin vaikutuksin ratkaista nämä ongelmat. Korkein oikeus jätti purkuhakemuksen käsittelyn lepäämään, kunnes lainsäädäntöhanke on ratkennut. (Ään.) Vrt. KKO:2003:107


Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A on vaatinut, että Korkeimman oikeuden tuomio 17.11.2003 nro 2829 puretaan ja että B:n vahvistetaan olevan hänen isänsä.

C on B:n oikeudenomistajana vastannut hakemukseen ja vaatinut sen hylkäämistä.


Korkeimman oikeuden ratkaisu


Perustelut

Asian tausta ja purkuhakemus

1. A on syntynyt avioliiton ulkopuolella 2.9.1968. Mäntsälän kihlakunnanoikeus on päätöksellään 24.4.1969 velvoittanut B:n maksamaan A:lle elatusapua. B ei ole kuitenkaan tunnustanut isyyttään. B on kuollut 28.11.1999.

2. A on 2.10.2000 Orimattilan käräjäoikeudessa vireille panemassaan kanteessa vaatinut vahvistettavaksi, että B on hänen isänsä. A on ollut tuolloin 32-vuotias. Kansanterveyslaitos on suorittanut vuodenvaihteessa 2000 - 2001 DNA-tutkimuksen, josta laaditun lausunnon mukaan B on A:n isä 99,8 prosentin todennäköisyydellä.

3. Orimattilan käräjäoikeus on 12.4.2001 antamallaan tuomiolla hylännyt A:n kanteen liian myöhään nostettuna, koska isyyden vahvistamista koskeva kanne olisi tullut isyyslain voimaanpanosta annetun lain (voimaanpanolaki) 7 §:n 2 momentin mukaan panna vireille viiden vuoden kuluessa isyyslain voimaantulosta lukien eli viimeistään 1.10.1981. A on hakenut käräjäoikeuden ratkaisuun muutosta, mutta Kouvolan hovioikeus on 6.2.2002 antamallaan tuomiolla hylännyt hänen valituksensa. Korkein oikeus on myöntänyt asiassa valitusluvan ja hylännyt A:n valituksen 17.11.2003 antamallaan purettavaksi haetulla tuomiolla (KKO 2003:107). Ratkaisu kanteen hylkäämisestä on siten tullut tuolloin lainvoimaiseksi.

4. A on Korkeimman oikeuden tuomion antamisen jälkeen valittanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen katsoen, että kanneoikeuden rajoitus loukkasi hänen yksityiselämänsä suojaa. Ihmisoikeustuomioistuin on 6.7.2010 antamassaan tuomiossa A v. Suomi katsonut, että asiassa oli loukattu Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaa.

5. A on vaatinut 20.6.2011 Korkeimpaan oikeuteen saapuneessa hakemuksessaan edellä mainitun Korkeimman oikeuden 17.11.2003 antaman tuomion purkamista ihmisoikeustuomioistuimen toteaman ihmisoikeusloukkauksen johdosta. Hän on vedonnut siihen, että voimaanpanolain kanneaikasäännöksen joustamaton soveltaminen ja hänen ajamansa isyyskanteen hylkääminen välittömästi sanotun säännöksen perusteella on loukannut hänen yksityiselämänsä suojaa. Lisäksi hän on katsonut, että mikäli hänen purkuhakemuksensa tutkiminen estyy purkuhakemuksen tekemiselle säädettyjen määräaikojen johdosta, hän törmää uudestaan jäykkään määräaikaan, joka siten loukkaa hänen ihmisoikeuksiaan asiassa. A on vedonnut siihen, että ihmisoikeustuomioistuimen tuomio osoittaa Korkeimman oikeuden tuomion perustuneen ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Toissijaisesti hän on katsonut ihmisoikeustuomioistuimen tuomion merkitsevän sellaista uutta seikkaa, jonka perusteella sanottu tuomio olisi purettava.

Kysymyksenasettelu

6. Asiassa on kysymys siitä, estävätkö purkuhakemuksen tekemiselle säädetyt määräajat hakemuksen tutkimisen, ja jos katsotaan, että hakemus voidaan tutkia, täyttyvätkö tuomion purkamisen edellytykset. Ensiksi on kuitenkin arvioitava sitä, mikä merkitys asiaa käsiteltäessä on annettava vireillä olevalle isyyslain uudistamista koskevalle lainsäädäntöhankkeelle.

Purkuhakemuksen käsittelyyn liittyviä lähtökohtia

7. Korkeimmassa oikeudessa on vireillä useita purkuasioita, joissa muutoksenhakijana on ennen isyyslain voimaantuloa avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi ja joissa voimaanpanolaissa säädetyn kanneajan jälkeen nostettu isyyskanne on myöhään tehtynä hylätty. Osassa tapauksista muutoksenhakijat ovat valittaneet asiassaan ihmisoikeustuomioistuimeen, joka on Suomea koskevissa ratkaisuissaan kiinnittänyt toistuvasti huomiota kanneaikasäännöksen ehdottomuuteen ja katsonut nimenomaan säännöksen joustamattoman soveltamisen johtaneen yksityiselämän suojan loukkaukseen.

Ihmisoikeusloukkauksen hyvittäminen

8. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään ihmisoikeussopimuksen 46 artiklaan viitaten katsonut, että ihmisoikeustuomioistuimen langettava tuomio luo jäsenvaltioille velvollisuuden valita yleiset tai valittajaa suoraan koskevat toimenpiteet taikka kummatkin todetun loukkauksen lopettamiseksi ja sen vaikutusten poistamiseksi. Valtion tehtävänä on valita sellaiset tehokkaat keinot, joilla artiklan velvoitteet voidaan asianmukaisesti täyttää (Scozzari ja Giunta v. Italia, 13.7.2000, kohta 249, Verein gegen Tierfabriken Schweiz (VgT) v. Sveitsi (suuri jaosto), 30.6.2009, kohta 88).

9. Erityisesti silloin, kun ihmisoikeusloukkauksessa on kysymys yhä edelleen jatkuvasta ihmisoikeusvelvoitteiden vastaisesta menettelystä, loukkaus voi olla perusteltua hyvittää saattamalla loukkauksesta kärsinyt siinä määrin kuin mahdollista samaan asemaan, kuin missä hän olisi ollut ilman loukkausta. Joskus tämä voi vaatia uuden ihmisoikeusvelvoitteet täyttävän oikeudenkäynnin järjestämisen (ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisut Assanidze v. Georgia 8.4.2004, kohdat 198 – 200, Sejdovic v. Italia 1.3.2006, kohta 125,Verein gegen Tierfabriken Schweitz (VgT) v. Sveitsi 30.6.2009, kohdat 89 ja 90, ja Scoppola v. Italia 17.9.2009, kohta 150).

10. Korkein oikeus on todennut ratkaisuissaan KKO 2008:24 ja KKO 2011:100, että ihmisoikeustuomioistuimen langettava tuomio ei sinänsä merkitse sitä, että aikaisempi kansallinen tuomio tulisi kaikissa tapauksissa purkaa. Tässä harkinnassa on otettava osaltaan huomioon ne näkökohdat, joita ministerikomitea on esittänyt vuodelta 2000 olevassa suosituksessaan (Recommendation No. R(2000)2 on the re-examination or reopening of certain cases at domestic level following judgments of the European Court of Human Rights).

11. Korkein oikeus toteaa, että isyyslain voimaanpanolain sanamuodoltaan ehdottomaksi säädetty kanneaikasäännös ja sen tulkintakäytäntö ovat vaikuttaneet lukuisten ennen 1.10.1976 avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten oikeusasemaan. Yksittäisillä lainkäyttöratkaisuilla ei voida ratkaista ihmisoikeustuomioistuimen toteamia, kansallisesta lainsäädännöstä johtuvia järjestelmäongelmia myös yhdenvertaisuusnäkökohdat huomioon ottavalla tavalla yhtä kattavasti kuin lainsäädäntöä uudistamalla. Korkein oikeus katsoo, että tällaisessa tilanteessa jatkuvan ihmisoikeusloukkauksen korjaamisen tulee tapahtua ensisijaisesti lainsäädäntöteitse.

Toimet lainsäädännön uudistamiseksi

12. Oikeusministeriön 25.4.2012 asettama työryhmä on antanut marraskuussa 2013 mietintönsä (OM:n julkaisu 56/2013), jossa ehdotetaan nykyisen isyyslain kumoamista ja uuden isyyslain säätämistä. Työryhmä on ehdottanut, että ennen 1.10.1976 avioliiton ulkopuolella syntyneille lapsille palautettaisiin uudella isyyslailla takautuvasti oikeus nostaa kanne isyyden vahvistamiseksi. Vahvistuskanne olisi mahdollista nostaa riippumatta siitä, että kanteen nostamista on rajoitettu voimassa olevan isyyslain voimaanpanolaissa, sekä sen estämättä, että tuomioistuin on voinut aikaisemmin jo hylätä vastaavan kanteen voimaanpanolain kanneaikasäännöksen nojalla. Ennen voimassa olevan isyyslain voimaantuloa syntyneet lapset voisivat näin ollen nostaa isyyden vahvistamista koskevan kanteen pääsääntöisesti samoin edellytyksin kuin 1.10.1976 ja sitä myöhemmin syntyneet lapset.

13. Korkein oikeus toteaa, että kyseisessä lainsäädäntöhankkeessa on toistaiseksi kysymys vasta työryhmän ehdotuksesta. Isyyslain uudistaminen kuuluu kuitenkin oikeusministeriön lakihankkeisiin, jota koskeva hallituksen esitys on tarkoitus antaa eduskunnan käsiteltäväksi kevätistuntokaudella 2014.

Korkeimman oikeuden arvio

14. Isyyslain uudistamista koskevalla lainsäädäntöhankkeella pyritään kohdassa 12 kerrotuin tavoin osaltaan ratkaisemaan juuri niitä ongelmia, joita voimaanpanolain ehdoton kanneaikasäännös ja sen soveltaminen kansallisessa oikeuskäytännössä ovat aiheuttaneet. Ihmisoikeustuomioistuimen isyysasioissa toteamiin ihmisoikeusloukkauksiin on siten valmisteilla lainsäädäntöteitse sellaisia järjestelmätason ratkaisuja, jotka – toisin kuin yksittäiset lainkäyttöratkaisut – voivat yleisesti estää yksityiselämän suojan loukkausten ja epäyhdenvertaisen kohtelun jatkumisen. Tällaisia lainsäädäntötoimia on kohdassa 11 todetulla tavalla pidettävä ongelmien ensisijaisena ratkaisukeinona.

15. Työryhmän ehdotuksen mukaan lainsäädännöllä olisi taannehtiva vaikutus, joka koskisi myös niin tuomioistuimissa jo ratkaistuja kuin niissä vielä vireillä oleviakin asioita. Oikeus saada uusi isyyskanne tutkituksi ei edellyttäisi sitä, että aikaisemman kanteen lainvoimaisesti hylännyt ratkaisu olisi ensin purettava tai kantelun johdosta poistettava. Tällainen lainsäädäntö poistaa yleensä tarpeen hakea muutosta ylimääräisillä muutoksenhakukeinoilla.

Asian jättäminen lepäämään

16. Jos asian ratkaisemisen kannalta on tärkeätä, että toisessa oikeudenkäynnissä tai muussa menettelyssä käsiteltävänä oleva kysymys ratkaistaan ensin, tai jos asian käsittelylle on muu pitkäaikainen este, tuomioistuin voi oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 4 §:n nojalla määrätä, että asian käsittelyä jatketaan vasta esteen poistuttua. Kyseinen säännös on säädetty sovellettavaksi ensisijaisesti silmällä pitäen riita-asioiden valmisteluvaiheessa ilmeneviä tarpeita määrätä asia lepäämään. Säännöstä noudatetaan oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 11 §:n nojalla tarvittaessa myös asian valmistelussa hovioikeudessa. Korkein katsoo, että käsillä olevassa tilanteessa säännöstä voidaan soveltaa myös Korkeimmassa oikeudessa.

17. Korkein oikeus katsoo, että asian enempi käsittely on edellä kuvatussa tilanteessa perusteltua määrätä odottamaan isyyslain uudistamista koskevan lainsäädäntöhankkeen etenemistä ja ratkeamista. Tämä asian lepäämään jättämistä koskeva ratkaisu ei edellytä kannanottoa siihen, voidaanko hakemus tutkia. Asian käsittelyä voidaan jatkaa, kun valmisteltavana oleva uusi isyyslaki on annettu tai sitä koskeva lainsäädäntöhanke on rauennut taikka siitä aiheutuva este muutoin poistunut.


Päätöslauselma

Hakemuksen käsittely keskeytetään ja sitä jatketaan viran puolesta sen jälkeen, kun tämän päätöksen perusteluissa kuvattu este on poistunut.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Pauliine Koskelo (eri mieltä) sekä oikeusneuvokset Kari Kitunen, Gustav Bygglin, Liisa Mansikkamäki (eri mieltä), Pasi Aarnio, Juha Häyhä, Hannu Rajalahti (eri mieltä), Ilkka Rautio, Soile Poutiainen (eri mieltä), Marjut Jokela, Jukka Sippo, Jorma Rudanko (eri mieltä), Pekka Koponen (eri mieltä), Ari Kantor, Tuula Pynnä (eri mieltä), Jarmo Littunen (eri mieltä) ja Mika Huovila. Esittelijä Tommi Vuorialho.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Littunen: Kohtien 1 - 7 osalta olen samaa mieltä kuin enemmistö. Tästä alkaen lausun seuraavaa:

Asian tausta

A on edellä kohdassa 5 todetuin tavoin vaatinut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vuonna 2010 annetussa tuomiossa todetun ihmisoikeusloukkauksen johdosta Korkeimman oikeuden 17.11.2003 antaman tuomion (KKO 2003:107) purkamista. Loukkauksen taustalla on ollut isyyslain voimaanpanolain 7 §:n kanneaikasäännös, joka on ollut osa vuonna 1976 voimaan tulleen isyyslain siirtymäsäännöksiä. A:n ajaman isyyskanteen hylkäämistä koskeva ratkaisu on tullut lainvoimaiseksi mainitulla Korkeimman oikeuden tuomiolla.

Voimaanpanolain kanneaikasäännöstä on sovellettu 1.10.1981 jälkeen sanamuotonsa mukaisesti ratkaisun KKO 2003:107 tavoin lukuisissa isyyden vahvistamista koskeneissa asioissa. Viimeaikaisessa oikeuskäytännössään Korkein oikeus on kuitenkin Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön pohjautuen jättänyt isyyslain voimaanpanolain 7 §:n 2 momentin kanneaikasäännöksen perustuslain 106 §:n nojalla eräissä tapauksessa soveltamatta (KKO 2012:11, KKO 2014:13). Toisin kuin A:n asiassa, näissä asioissa ei ole ollut kysymys lainvoimaisen tuomion purkamisesta.

A:n hakemuksen johdosta Korkeimman oikeuden arvioitavana on kysymys siitä, onko Korkeimman oikeuden vuonna 2003 antama tuomio purettavissa ja onko Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen toteama ihmisoikeusloukkaus hyvitettävissä soveltamalla oikeudenkäymiskaaren tuomion purkamista koskevia säännöksiä. Asiaa arvioitaessa on punnittava ihmisoikeussopimuksesta johtuvia velvoitteita, kyseessä olevan ihmisoikeusrikkomuksen luonnetta sekä kansallista ylimääräistä muutoksenhakua koskevien säännösten sisältöä.

Ihmisoikeussopimus ja ihmisoikeustuomioistuimen tuomiosta johtuvat velvoitteet

Ihmisoikeussopimus on Suomessa voimassa laintasoisena säädöksenä. Sopimuksen 46 artikla velvoittaa Suomea sopimusvaltiona noudattamaan ihmisoikeustuomioistuimen lopullista tuomiota jutuissa, joiden osapuoli se on ollut. Ihmisoikeusloukkauksen toteavaa ihmisoikeustuomioistuimen tuomiota ei meillä, toisin kuin eräissä muissa sopimusvaltioissa, ole kuitenkaan säädetty perusteeksi purkaa lainvoiman saanut tuomio.

Ihmisoikeustuomioistuin on lukuisissa ratkaisuissaan ottanut kantaa sopimusvaltioiden ihmisoikeussopimuksen 46 artiklan mukaiseen velvoitteeseen. Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan valtion tehtävänä on valita sellaiset tehokkaat keinot, Euroopan neuvoston ministerikomitean valvonnan alaisena, joilla artiklan velvoitteet voidaan asianmukaisesti täyttää (Belilos v. Sveitsi, täysistunnon tuomio 29.4.1988, kohta 78, sekä suuren jaoston tuomiot Scozzari ja Giunta v. Italia 13.7.2000, kohta 249, ja Verein gegen Tierfabriken Schweiz (VgT) v. Sveitsi 30.6.2009 (no 2), kohta 88).

Ihmisoikeustuomioistuin on vakiintuneesti todennut, ettei sillä ole toimivaltaa määrätä kansallisvaltiota purkamaan tuomiota (esimerkiksi edellä viitattu Belilos, kohta 76, Saidi v. Ranska, tuomio 20.9.1994, kohta 47 ja Pelladoah v. Alankomaat, tuomio 20.9.1994, kohta 44). Eräissä tapauksissa se on kuitenkin katsonut voivansa asettaa sopimusvaltiolle myös velvoitteen keskeyttää jatkuva ihmisoikeusloukkaus. Tällaisissa tuomioissa on ollut kysymys ensisijaisesti ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan vakavista loukkauksista, poikkeuksellisista tilanteista ja pakottavasta tarpeesta lopettaa loukkaus (esimerkiksi suuren jaoston ratkaisu Assanidze v. Georgia 8.4.2004, kohdat 198, 202 – 203; vangitsemisen lainmukaisuus tilanteessa, jossa valittajan vapaudenmenetys jatkui tuomiota annettaessa, vaikka Georgian korkein oikeus oli tuomiollaan vuonna 2001 määrännyt hänet vapautettavaksi).

Valittajan pyyntöön määrätä sopimusvaltio purkamaan tuomio osana loukkaustuomion täytäntöönpanoa ihmisoikeustuomioistuin on todennut, että harkintavallan käyttö kansallisella tasolla määräytyy kansallisen oikeusjärjestyksen mukaisesti, ja että se on vain erittäin poikkeuksellisissa olosuhteissa määrännyt yksilöllisistä hyvityskeinoista (ks. Steck-Risch ja muut v. Liechtenstein 19.5.2005, kohta 72 ja siinä viitattu ratkaisu Assanidze v. Georgia, edellä).

Laajempaa rakenteellista virhettä koskevassa loukkaustilanteessa (Broniowski v. Puola, suuri jaosto, 22.6.2004; omaisuudensuoja) ihmisoikeustuomioistuin on korostanut sitä, että valtiolla on velvollisuus puuttua ongelmaan asiaankuuluvin lainsäädännöllisin ja hallinnollisin toimin. Samoin ihmisoikeustuomioistuin on korostanut, että 46 artiklasta johtuvien velvoitteiden rinnalla on 1 artiklasta johtuva valtion velvollisuus huolehtia siitä, että lainsäädäntö vastaa ihmisoikeussopimuksen sisältöä (Maestri v. Italia, suuri jaosto 17.2.2004, kohta 47).

A:ta koskevassa ihmisoikeustuomioistuimen tuomiossa vahvistetun loukkauksen luonne

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomiossa A v. Suomi 6.7.2010 on katsottu Suomen rikkoneen ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa taattua yksityiselämän suojaa. Loukkaus on syntynyt, kun isyyden vahvistamisasiassa on sovellettu voimassa olevaa isyyslain voimaanpanolain kanneaikasäännöstä sen sanamuodon mukaisesti ja hylätty kanne liian myöhään nostettuna. Ihmisoikeustuomioistuimen toteama loukkaus on luonteeltaan jatkuva.

A:n kokema ihmisoikeusloukkaus perustuu lainsäädännössä olevaan järjestelmätason virheeseen. Kyseessä oleva lainsäädäntö ja sen nojalla tehtävät ratkaisut ovat vaikuttaneet ja vaikuttavat yksityisten välisiin suhteisiin monin tavoin. Nyt esillä olevan kaltaisen sääntelyn alaan ja vaikutuspiiriin kuuluvat tilanteet ovat myös jatkuvasti alttiita muutoksille. Tämän johdosta lain siirtymäsäännöksiin liittyvän ongelman korjaaminen oikeudenmukaisella ja yhdenvertaisuuden turvaavalla tavalla edellyttää lainsäädäntöteitse tapahtuvaa ratkaisua.

Kansallinen tuomionpurkusääntely ja oikeuskäytäntöä

Luottamus lainvoimaisiksi tulleiden tuomioistuinratkaisujen lopullisuuteen ja pysyvyyteen on oikeusvarmuuden perusedellytys. Sen merkitys on erityisen suuri horisontaalisissa, yksityisten välisissä oikeussuhteissa. Ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö myös edellyttää horisontaalisissa riita-asioissa annetuille lainvoimaisille ratkaisuille vahvaa pysyvyyden suojaa (esimerkiksi Giuran v. Romania 21.6.2011, kohta 32).

Oikeudenkäymiskaaren 31 luvussa säädetään niistä ajallisista ja asiallisista edellytyksistä, joiden vallitessa lainvoimainen riita-asian ratkaisu voidaan purkaa. Lähtökohtana on pidettävä sitä, että säännökset ovat tarkoitetut tyhjentäviksi. Kuten edellä on todettu, ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisulla todettu ihmisoikeusloukkaus ei sellaisenaan ole oikeudenkäymiskaaren säännösten mukaan peruste lainvoimaisen tuomion purkamiselle. Lainvoiman saanut tuomio riita-asiassa voidaan purkaa oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 7 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan, jos vedotaan seikkaan tai todisteeseen, jota aikaisemmin ei ole esitetty, ja sen esittäminen todennäköisesti olisi johtanut toiseen lopputulokseen, ja 4 kohdan mukaan, jos tuomio perustuu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen.

Saman luvun 10 §:n mukaan tuomion purkamista tarkoittava hakemus riita-asiassa on tehtävä vuoden kuluessa siitä päivästä, jona hakija sai tiedon hakemuksen perusteena olevasta seikasta. Milloin hakemus nojautuu luvun 7 §:n 1 momentin 4 kohdassa mainittuun seikkaan, luetaan aika siitä päivästä, jona tuomio sai lainvoiman. Luvun 10 §:n 2 momentin mukaan tuomion purkamista ei saa hakea sen jälkeen, kun viisi vuotta on kulunut siitä, kun tuomio sai lainvoiman, ellei hakemuksen tueksi esitetä erittäin painavia syitä. Ilmeisesti väärään lain soveltamiseen perustuva hakemus on kuitenkin tehtävä yhden vuoden kuluessa tuomion lainvoimaiseksi tulosta (KKO 1994:111).

Vuoden 2005 lopussa voimaan tulleen oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 2 §:n 3 momentin mukaan kantelu saadaan tehdä vielä kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden valvomisessa toimivaltainen lainkäyttö- tai valvontaelin on antanut lopullisen ratkaisun, jossa se on todennut oikeudenkäyntivirheen asian käsittelyssä. Muutoksen taustalla oli Euroopan neuvoston ministerineuvoston suositus R(2000)2. Vastaavaa muutosta nyt kyseessä oleviin tuomionpurkusäännöksiin ei tuolloin tehty.

Oikeuskäytäntö on niin purkuperusteen kuin -määräajan suhteen ollut tiukka. Korkein oikeus on vakiintuneesti katsonut (esim. KKO 1998:30), ettei purettavaksi vaaditun ratkaisun antamisen jälkeen samanlaisessa asiassa annettu tuomio ole sellainen oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 7 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitettu uusi seikka, jonka perusteella lainvoiman saanut tuomio voitaisiin purkaa. Myöskään Euroopan unionin tuomioistuimen (KKO 2007:35) tai ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisua ei yleensä ole pidetty tällaisena uutena seikkana (KKO 2008:24, kohta 8, ja KKO 2011:100, kohta 13).

Korkein oikeus on edelleen vakiintuneesti katsonut, että ilmeisesti väärästä lain soveltamisesta on kysymys tilanteessa, jossa lakia on sovellettu selvästi väärin. Tuomion purkaminen on edellyttänyt, että tuomiosta ilmenevä lain soveltaminen on kiistattomasti ristiriidassa sen oikeustilan kanssa, joka vallitsi tuomion antamishetkellä. Ratkaisuperustetta on arvioitu lähtökohtaisesti samalla tavoin, kun kysymyksessä on ihmisoikeustuomioistuimen soveltamiskäytäntö ja sen yhtenäisyys (KKO 2009:80, kohdat 6, 8 ja 36 ja 2011:100, kohdat 24, 25 ja 31).

Korkeimman oikeuden edellä mainitut ratkaisut ovat koskeneet rikosasioissa annettuja tuomioita lukuun ottamatta ratkaisua KKO 2011:100, jossa oli osaltaan kysymys myös rikosasiaan liittyvästä vahingonkorvauksesta. Viimeksi mainitulta osin ratkaisussa todettiin, että kantelua koskevia oikeudenkäymiskaaren säännöksiä oli ministerikomitean suosituksen tavoitteiden saavuttamiseksi muutettu siten, että kantelu voidaan tehdä vielä kuuden kuukauden kuluessa toimivaltaisen lainkäyttö- tai valvontaelimen ratkaisun jälkeen. Kun mahdollisuutta tuomionpurkuun ei ollut vastaavalla tavalla laajennettu, Korkein oikeus katsoi, ettei kysymyksessä oleva nykyinen määräaikasääntely johda hyväksyttävään ja yhdenvertaisuuden turvaavaan lopputulokseen. Koska hakemus oli tehty ilman aiheetonta viivytystä eli vain noin kolme kuukautta sen jälkeen, kun ihmisoikeustuomioistuin oli lopullisessa ratkaisussaan todennut ihmisoikeusrikkomuksen, purkuhakemus tutkittiin myös vahingonkorvausta koskevilta osin. Mitä tuli purkuvaatimukseen, Korkein oikeus katsoi, ettei hovioikeuden ratkaisu – ihmisoikeustuomioistuimen korvausseuraamukseen kohdistamasta arvostelusta huolimatta – ollut ollut selvästi tuolloin vallinneen ihmisoikeustuomioistuimen soveltamiskäytännön vastainen, eikä sen voitu katsoa perustuneen ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Hakemus hylättiin.

Johtopäätökset

Edellä kuvatusta ilmenee, että tuomion purkaminen horisontaalisia oikeussuhteita koskevassa riita-asiassa on lain mukaan mahdollista vain rajoitetusti. Toisaalta nyt kysymyksessä olevaan siirtymäsäännökseen liittyvän ongelman korjaaminen oikeudenmukaisella ja yhdenvertaisuuden turvaavalla tavalla – niin kunkin jutun asianosaisten kuin isyyslain voimaanpanosäännöksen tarkoittamien yksityisten välillä yleensä – edellyttää lainsäädäntöteitse tapahtuvaa ratkaisua. Enemmistön perustelujen kohdissa 12 – 14 todetulla tavalla oikeusministeriössä onkin vireillä lainvalmistelu niiden ongelmien ratkaisemiseksi, joita vuoden 1976 siirtymäsäännöksestä on seurannut.

A on kuitenkin Korkeimmassa oikeudessa vaatinut Korkeimman oikeuden tuomion purkamista. Ratkaisun tekeminen siitä, voidaanko A:n hakemus tutkia ja voidaanko Korkeimman oikeuden tuomio purkaa, on tehtävissä odottamatta lainsäädäntöhankkeen etenemistä. Olen valmis ratkaisemaan asian.

Oikeusneuvokset Pynnä, Koponen, Rudanko, Poutiainen, Rajalahti ja Mansikkamäki sekä presidentti Koskelo olivat kukin vuorollaan samaa mieltä kuin oikeusneuvos Littunen.

 
Julkaistu 28.5.2014